Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä. Alkuperäinen teos Tarzan of the Apes kirjoittanut Edgar Rice Burroughs v. 1912
Johdanto: Tarzan, varsinaiselta nimeltään John Clayton III, brittiläisen lordi Greystoken poika, jätetään laivakapinan seurauksena vanhempiensa kanssa vauvaikäisenä Afrikan rannikolle. Hänen vanhempiensa kuoltua paikallisen ihmisapinoitten heimon naaras, Kala, ottaa hänet kasvatikseen. Poika saa apinanimekseen Tarzan, joka tarkoittaa valkoista ihoa. Tarzan kasvaa taitavaksi viidakon valtiaaksi ja kokee monia seikkailuja. Aikuisena hän käy Englannissa, mutta palaa takaisin Afrikkaan. Teosten juonikuvioissa toistuvat hyvän ja pahan välinen taistelu, kadonneet kansat ja maailmat, Afrikan rikkaudet sekä taistelut petoeläinten kanssa.
Luvut:
1. Merellä 2. Koti erämaassa 3. Hengen kaupalla 4. Apinat 5. Valkoinen pikku apina 6. Otteluita viidakossa 7. Tiedon valo 8. Puunlatvasta metsästämässä 9. Ihminen ihmistä vastaan 10. Metsänpeikko 11. Apinain kuningas 12. Ihmisen järki 13. Hänen oma heimonsa 14. Viidakon vallassa 15. Metsänhaltija 16. "Tuiki merkillistä" 17. Hautajaisia 18. Viidakon vero 19. Alkuajan valta 20. Isäin perintö 21. Kauhun paikka 22. Hukkaan mennyt retki 23. Ihmisten veljestyessä 24. Kadonnut aarre 25. Sivistyksen etuvartio 26. Sivistyksen huipulla 27. Sankari esiintyy jälleen 28. LoppuKirjanmerkki:
Merkitse kirjanmerkki kaksois-napauttamalla jotakin tekstin kappaletta.
Tämän kertomuksen olen kuullut henkilöltä, jolla ei ollut mitään syytä kertoa sitä minulle tai kenellekään muulle. Vanhan viinin houkutteleva vaikutus lienee ollut syynä siihen, että kertoja sen aloitti, ja sitten seuranneina päivinä osoittamani epäuskoisuus sai aikaan, että tämä merkillinen juttu kerrottiin loppuun asti.
Kun puhelias isäntäni huomasi, kuinka paljon hän jo oli kertonut minulle ja että yhä pysyin epäilevällä kannalla, otti hänen lapsellinen ylpeytensä suorittaakseen urakan, jonka vanha viini oli aloittanut, ja niin hän kaivoi todistukseksi esille homehtuneita käsikirjoituksia ja Englannin siirtomaaministeriön kuivia virallisia raportteja tukemaan monia ihmeellisen kertomuksen pääpiirteitä.
Aikoja sitten kuolleen miehen päiväkirjan keltaiset ja tahraiset lehdet ja siirtomaaministeriön asiakirjat pitivät täysin yhtä suulaan isäntäni kertomuksen kanssa, ja siksi esitän tämän tarinan nyt sellaisena kuin sen olen työläästi pannut kokoon näistä eri lähteistä.
Siirtomaaministeriön papereista ja kuolleen miehen päiväkirjasta saamme tietää, että eräs englantilainen aatelismies, joka olkoon nimeltään John Clayton, Greystoken loordi, sai suorittaakseen erittäin arkaluontoisen tehtävän, tutkia oloja eräässä Englannin länsiafrikkalaisessa siirtomaassa. Oli näet saatu tietää, että muuan toinen eurooppalainen valtio värväsi siellä väkeä sotilaiksi alkuasukasarmeijaansa, jota se käytti yksinomaan kautsukin ja norsunluun keräämiseen pakkoverona Kongon ja Aruwimin ympäristöllä asuvilta villiheimoilta.
Brittiläisen siirtomaan alkuasukkaat valittivat, että suuri määrä heidän nuoria miehiään houkuteltiin pois kauniilla ja loistavilla lupauksilla, mutta että vain perin harvat milloinkaan enää palasivat kotiin.
Afrikan englantilaiset väittivät enemmänkin. He sanoivat että neekeri-parkoja pidettiin suorastaan orjuudessa, sillä kun heidän palvelusaikansa loppui, käyttivät heidän valkoiset upseerinsa hyväkseen heidän tietämättömyyttään, selittäen, että heidän oli oltava palveluksessa vielä useita vuosia.
Siksi siirtomaaministeriö määräsi John Claytonin uuteen toimeen brittiläiseen Länsi-Afrikkaan, antaen hänelle salaiset ohjeet perinpohjaisen tutkimuksen toimittamiseksi siitä väkivaltaisesta kohtelusta, jonka alaisiksi ystävällisen eurooppalaisen vallan upseerit olivat saattaneet Englannin mustia alamaisia. Vähän kuitenkin merkitsee tässä kertomuksessa se syy, miksi hänet lähetettiin, sillä hän ei koskaan suorittanut mitään tutkimusta eikä edes saapunut määräpaikkaansa.
Clayton oli juuri sitä lajia englantilaisia, joka lähinnä panee muistelemaan historiallisia urotöitä tuhansilla voittoisilla tappotanterilla – voimakas, miehekäs mies – älyllisesti, siveellisesti ja ruumiillisesti.
Hän oli keskikokoa isompi. Hänen silmänsä olivat harmaat, piirteet säännölliset ja voimakkaat, ja hänen koko olemuksessaan ja ryhdissään, johon oli lyönyt leimansa vuosikausia kestänyt harjoitus sotaväessä, ilmeni täydellinen, vankka terveys.
Poliittinen kunnianhimo oli saanut hänet pyytämään siirtoa armeijasta siirtomaaministeriöön, ja siksi tapaamme hänet vielä nuorena miehenä, kun hänelle jo uskotaan arkaluontoinen ja tärkeä tehtävä kuningattaren palveluksessa.
Tämä toimi herätti hänen mielessään sekä ylpeyttä että levottomuutta. Se oli ylennystä, ja hän piti sitä hyvinansaittuna palkintona huolellisesta ja älykkäästä palveluksesta ja portaana tärkeämpiin ja vastuunalaisempiin toimiin, mutta toisaalta hän oli nainut aatelisneito Alice Rutherfordin tuskin kolme kuukautta sitten, ja se ajatus, että pitäisi ottaa kaunis nuori nainen mukaansa troopillisen Afrikan vaaroihin ja yksinäisyyteen, teki hänet alakuloiseksi.
Nuoren vaimonsa vuoksi hän olisi kieltäytynyt toimesta, mutta Alice ei sitä sallinut. Päinvastoin hän kiihkeästi vaati, että Clayton ottaisi toimen vastaan ja veisi hänet matkalleen.
Äidit, veljet, sisaret, tädit ja serkut toivat tietysti asiasta kuuluville eri mielipiteitään, mutta historia ei tiedä kertoa, mitä neuvoja he kukin antoivat.
Tiedämme vain, että eräänä kirkkaana toukokuun aamuna 1888 loordi Greystoke ja lady Alice lähtivät Doverista matkalle Afrikkaan.
Kuukautta myöhemmin he saapuivat Freetowniin; siellä he vuokrasivat pienen purjealuksen Fuwaldan, jonka oli määrä viedä heidät lopulliseen määräpaikkaansa. Ja silloin loordi Greystoke ja lady Alice, hänen puolisonsa, katosivat ihmisten näkyviltä ja kuuluvilta.
Kaksi kuukautta sen jälkeen kun he olivat nostaneet ankkurin ja lähteneet Freetownin satamasta, pantiin puoli tusinaa Englannin sotalaivoja risteilemään pitkin eteläistä Atlanttia etsiäkseen heitä tai heidän pientä alustaan, ja melkein heti löydettiin St. Helenan rannikolta haaksirikkoutunut pursi, mikä sai maailman uskomaan, että Fuwalda oli kaikkineen tuhoutunut, ja siksi etsintä loppuikin jo alkuunsa. Mutta toivo säilyi kaipaavien sydämissä monta vuotta.
Fuwalda, sadan tonnin kuunariparkki, kuului siihen laivatyyppiin, jota usein tavataan eteläisen Atlantin rannikolla ja jonka miehistö on kokoonhaalittu merielämän hylkiöistä – kaikkien rotujen ja kansallisuuksien hirtehisistä ja roistoista. Eikä tämä alus ollut mikään poikkeus säännöstä. Sen päällystö oli mustapintaisia räyhääjiä, jotka vihasivat miehiään, mutta nämä puolestaan vihasivat heitä. Kapteeni, joka kyllä oli pätevä merimies, kohteli alaisiaan eläimellisen raa'asti. Hän ei tuntenut tai ainakaan käyttänyt muita kuin kahta välikappaletta saadakseen pontta käskyihinsä – naakelia ja revolveria – eikä hänen kirjava joukkonsa todennäköisesti olisikaan toista puhetapaa ymmärtänyt.
Niinpä jo toisena päivänä Freetownista lähdettyä John Clayton ja hänen nuori vaimonsa joutuivat omin silmin näkemään Fuwaldalla kohtauksia, joita eivät ikinä olisi luulleet mahdollisiksi muualla kuin painettujen merikertomusten kansien välissä.
Toisen päivän aamuna taottiin ensimmäinen rengas siihen asianhaarain ketjuun, jonka vihdoin oli määrä päättyä silloin vielä syntymättömän ihmisen merkilliseen kohtaloon, – niin ihmeelliseen, ettei sen vertaista liene ihmiskunnan historiassa.
Kaksi merimiestä pesi Fuwaldan kantta, ensimmäisellä perämiehellä oli vuoro pitää päällikkyyttä, ja kapteeni oli pysähtynyt keskustelemaan Claytonin ja lady Alicen kanssa.
Miehet siirtyivät työssään takaperoa tätä pientä ryhmää kohti, joka katseli toiselle suunnalle, ja tulivat yhä lähemmäksi, kunnes toinen heistä oli ihan kapteenin takana. Seuraavassa tuokiossa hän olisi sievästi siirtynyt kapteenin ohitse, eikä tätä merkillistä kertomusta olisi ikinä kirjoitettu. Mutta juuri silloin hän sattui kääntymään, jättääkseen loordi ja lady Greystoken, kompastui merimieheen ja kaatui suinpäin kannelle, potkaisten kumoon vesiämpärin, jonka likainen sisällys valeli hänet läpimäräksi.
Aluksi tämä vahinko oli hullunkurinen, mutta sitä kesti vain hetken. Päästäen suustaan hirveän sadatustulvan ja lennähtäen kasvoiltaan tulipunaiseksi raivosta kapteeni tempausi pystyyn ja löi hirveällä iskulla merimiehen pitkäkseen kannelle.
Mies oli vähänlainen ja vanhahko, ja siksi kapteenin tylyys tuntui vielä raaemmalta. Mutta toinen merimies ei ollut vanha eikä pienikokoinen, vaan oikea jättiläinen, mustaviiksinen, leveäharteinen roikale, jolla oli niska kuin härällä.
Nähdessään toverinsa tuupertuvan hän kyyristyi ja ilkeästi murahtaen hyökkäsi kapteenin kimppuun, joka sai niin tuiman iskun, että lyyhistyi polvilleen.
Kapteenin tulipunaiset kasvot kävivät nyt äkkiä kalpeiksi, sillä tämä oli kapina, joita hän oli villin, myrskyisen elämänsä aikana kokenut ja kukistanut ennenkin. Malttamatta edes nousta hän vetäisi revolverin taskustaan ja laukaisi suoraan edessään olevaan valtavaan lihasvuoreen. Mutta vaikka hän oli nopea liikkeissään, niin Clayton oli miltei yhtä nopea, niin että merimiehen sydämeen aiottu luoti sattuikin sääreen, sillä loordi löi kapteenin käden alas samassa hetkessä kuin näki aseen välähtävän auringonpaisteessa.
Clayton ja kapteeni vaihtoivat sanoja keskenään, ja edellinen antoi selvästi ymmärtää, että häntä ei miellyttänyt miehistöä kohtaan osoitettu raakuus ja ettei hän sietäisi mitään sellaista sinä aikana, jolloin hän ja lady Greystoke olivat matkustajina laivalla.
Kapteeni oli vastaamaisillaan kiivaasti, mutta lähemmin ajateltuaan hän käännähti kantapäillään ja meni tuiman näköisenä peräpuolelle.
Hänen ei tehnyt mieli asettua vastustamaan englantilaista virkamiestä, sillä kuningattaren mahtava käsi piteli rangaistusasetta, jota hän kunnioitti ja pelkäsi – Englannin kauaskantavaa laivastoa.
Molemmat merimiehet nousivat, ja vanhempi auttoi haavoittunutta toveriansa. Iso mies, joka vertaistensa piirissä tunnettiin nimeltä Musta Mikko, koetti varovasti säärtään, ja huomattuaan, että sillä vielä voi astua, hän kääntyi Claytoniin päin ja lausui muutaman jäykän sanan kiitokseksi.
Vaikka miehen ääni oli yrmeä, olivat hänen sanansa kuitenkin ilmeisesti tarkoittaneet hyvää. Melkein jo ennenkuin hän oli lopettanut pienen puheensa, hän kääntyi ja lähti ontuen kanssiin päin, nähtävästikin aikoen estää kaikki pitemmät selitykset.
He eivät nähneet häntä moneen päivään, eikä kapteenikaan suvainnut lausua heille muuta kuin äreitä murahduksia, kun oli suorastaan pakko puhua heille.
He ruokailivat kapteenin kajuutassa kuten ennen tätä onnetonta tapausta, mutta hän piti tarkkaa vaaria, että tehtävät aina estivät häntä syömästä samaan aikaan.
Muu päällystö oli jäykkiä, sivistymättömiä miehiä, eikä suurestikaan yläpuolella komentamaansa miehistöä, ja he olivat mielissään, kun ei tarvinnut seurustella hienostuneen ylimyksen ja hänen rouvansa kanssa, joten Claytonit saivat enimmäkseen olla kahden kesken.
Itse asiassa tämä olikin täysin heidän toivomustensa mukaista, mutta samalla se eristi heidät melkein kokonaan pienen aluksen elämästä, niin että he eivät voineet pysyä kosketuksissa päivittäisten tapahtumien kanssa, jotka olivat pian kehittymässä veriseksi murhenäytelmäksi.
Mutta aluksen ilmapiirissä oli jotakin määrittelemätöntä, mikä ennusti tuhoa. Ulkonaisesti, mikäli Claytonit voivat huomata, kävi kaikki pienellä laivalla entiseen tapaansa, mutta että pohjalla virtasi jotakin, mikä vei tuntematonta vaaraa kohti, sen he tunsivat molemmat, vaikka eivät puhuneet siitä toisilleen.
Toisena päivänä Mustan Mikon haavoittumisen jälkeen Clayton tuli kannelle juuri parahiksi nähdäkseen neljän miehen kantavan erään merimiehen retkottavaa ruumista kannen alle, ensimmäisen perämiehen tuijottaessa kiiluvin silmin ja raskas naakeli kädessä synkännäköisiin merimiehiin.
Clayton ei tehnyt mitään kysymyksiä – se ei ollutkaan tarpeen – mutta kun seuraavana päivänä brittiläisen sotalaivan valtavat piirteet sukelsivat esiin taivaanrannalla, teki hänen melkein mieli pyytää, että hänet ja lady Alice siirrettäisiin sinne, sillä hän alkoi yhä pahemmin pelätä, että jäämisestä pahaenteiselle Fuwaldalle ei koituisi muuta kuin onnettomuutta.
Puolenpäivän aikaan he olivat merkinantomatkan päässä brittiläisestä aluksesta, kun Claytonille juuri kun aikoi pyytää kapteenia viemään heidät sinne, selvisi äkkiä sellaisen pyynnön naurettavuus. Mitä hän voisi hänen majesteettinsa laivaa komentavalle upseerille esittää syyksi siihen, että halusi palata sinne, mistä päin äsken oli tullut!
Entä jos hän kertoisi heille, että päälliköt olivat raa'asti kohdelleet kahta uppiniskaista merimiestä! He vain nauraisivat partaansa ja epäilisivät, että syynä hänen haluunsa päästä laivalta ei voinut olla muu kuin pelkuruus.
John Clayton, loordi Greystoke, ei pyytänyt päästä brittiläiselle sotalaivalle, ja myöhään iltapäivällä hän näki sen häipyvän kaukaisen taivaanrannan taakse. Mutta jo sitä ennen hän sai tietää jotakin, mikä pani hänet kiroamaan väärää ylpeyttänsä, se kun oli estänyt häntä etsimästä nuorelle vaimolleen turvaa muutamia lyhyitä hetkiä aikaisemmin, jolloin sitä vielä olisi voitu saada. Nyt se oli ehdottomasti myöhäistä.
Iltapäivällä oli se vähäläntä vanha merimies, jonka kapteeni oli muutamia päiviä sitten iskenyt kumoon kannella, tullut kaiteen luo sille paikalle, missä Clayton vaimoineen seisoi katselemassa suuren sotalaivan yhä pieneneviä ääripiirteitä. Vanha mies kiilloitti laivan messinkiosia ja hiljalleen läheten Claytonia sanoi matalalla äänellä:
"Hitonmoinen elämä tästä nousee, ja muistakaa minun sanoneeni, herra. Hitonmoinen elämä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Clayton.
"Ettekö ole nähnyt, mitä täällä hommataan? Ettekö ole kuullut, että vietävän kapteeni ja kirotut perämiehet iskevät kuoliaiksi puolet miehistä? Kaksi kalloa lyötiin puhki eilen ja kolme tänään. Musta Mikko on taas kunnossa, eikä siedä semmoista, siitä saa herra olla ihan varma."
"Tarkoitatteko, että miehistö hankkii kapinaa?" kysyi Clayton.
"Kapinaa!" toisti ukko. "Ihan murhatöitä he aikovat, herra, muistakaa minun sanoneeni."
"Koska?"
"Tekeillä se on, herra, hyvinkin jo tekeillä, vaikken sano koska. Muuten olenkin jo puhunut liian paljon, mutta olihan herra silloin niin ystävällinen, ja minä ajattelin, ettei olisi haitaksi, jos varoittaisin teitä. Mutta pitäkää suunne kiinni, kun kuulette ampumista, menkää kannen alle ja pysykää siellä. No, ei sitten muuta, muistakaa vain olla hiljaa, tai saatte pillerin kylkiluittenne väliin, siitä saa herra olla, varma."
Sen sanottuaan ukko jatkoi puhdistamistaan, mikä vei hänet pois Claytonin luota.
"Hitto vie, tästä voi tulla paha leikki, Alice", sanoi Clayton.
"Sinun pitäisi heti varoittaa kapteenia, John. Ehkä vaara voidaan vielä välttää", sanoi rouva.
"Luullakseni minun pitäisi niin tehdä, mutta pelkistä itsekkäistä syistä on melkein pakko pitää suuni kiinni. Mitä tahansa he aikovatkin, säästävät he meitä kiitokseksi siitä, mitä tein Mustan Mikon hyväksi; mutta jos he saisivat tietää, että olen estänyt heidän aikeitaan, niin ei meille osoitettaisi mitään armoa, Alice."
"Sinulla on vain yksi velvollisuus, John: olla laillisen esivallan puolella. Ellet varoita kapteenia, niin olet yhtä syypää siihen, mitä ehkä tapahtuu, kuin jos olisit itse auttanut, näitä salahankkeita."
"Nyt käsität sanani väärin, kultaseni", vastasi Clayton, "Minä ajattelin sinua – se on minun ensimmäinen velvollisuuteni. Kapteeni saa syyttää itseään... miksi siis panisin oman vaimoni mitä hirveimpään vaaraan ja ryhtyisin nähtävästi turhaan yritykseen pelastaa kapteenia satimesta, johon hänen oma raaka hulluutensa on hänet vienyt? Sinä et osaa kuvitellakaan, rakkaani, mitä seuraisi, jos tämä murhamieslauma sitten kuitenkin saisi valtaansa Fuwaldan."
"Velvollisuus on aina velvollisuus, eikä mikään viisastelu, voi sitä muuttaa. Minä en kelpaisi vaimoksi englantilaiselle loordille, jos mitenkään olisin syynä siihen, että hän väistyy täyttämästä ilmeistä velvollisuuttaan. Ymmärrän kyllä sen vaaran, josta puhut, mutta sinun kanssasi voin sen kestää – ja kestäisin paljon urhoollisemmin kuin sietäisin sitä häpeää, ettet ole velvollisuutesi mukaan estänyt murhenäytelmää, vaikka olisit voinut."
"Käyköön sitten, niinkuin haluat, Alice", vastasi loordi hymyillen. "Ehkä me hätäilemmekin suotta. Tosin en pidä oloista tällä laivalla, mutta kenties asiat sentään eivät ole niin hullusti kuin kuvittelemme. Voihan ajatella, että vanha merikarhu ilmaisi vain häijyn sydämensä toiveita eikä puhunut tosiasioita. Kapina aavalla merellä lienee ollut tavallinen sata vuotta sitten, mutta nyt yhdeksännentoista vuosisadan lopulla sitä ei oikein voi kuvitella mahdolliseksi... Mutta tuollapa kapteeni juuri menee kajuuttaansa. Jos minun kerran on varoitettava häntä, niin voin tämän kiusallisen tehtävän suorittaa yhtä hyvin nyt, vaikka minulla muuten ei olekaan halua puhutella koko miestä."
Hetkistä myöhemmin hän koputti kajuutan ovelle.
"Sisään!" murahti kapteeni äreällä äänellä.
Ja kun Clayton oli astunut sisään ja sulkenut oven perässään, kysyi hän:
"No?"
"Tulin kertomaan teille, mitä tänään sain kuulla, sillä minusta tuntuu, että vaikkei se ehkä merkitse mitään, niin kuitenkin on hyvä, jos saatte varoituksen. Lyhyesti sanoen, miehistö suunnittelee kapinaa ja murhia."
"Se on vale!" ärjäisi kapteeni. "Ja jos olette taas sekaantunut tämän laivan kurinpitoon ja pistänyt nokkanne asioihin, jotka eivät teitä koske, niin saatte vastata seurauksista, saakeli soikoon. Minä piittaan viis siitä, oletteko vai ette englantilainen loordi. Minä olen tämän laivan kapteeni, ja tästä hetkestä pysytte erossa minun asioistani."
Tämän sanatulvan aikana kapteeni oli joutunut sellaiseen raivoon, että oli ihan sinipunerva kasvoiltaan ja huusi viimeiset sanat kiljuen. Samalla hän antoi huomautuksilleen pontta iskemällä toisella nyrkillään pöytään ja häristellen toisella Claytonin kasvojen edessä.
Greystoke ei hievahtanutkaan, vaan silmäili kiihtynyttä miestä rauhallisin katsein.
"Kapteeni Billings", sanoi hän vihdoin vitkaan, "antanette anteeksi suoruuteni, mutta saanen huomauttaa, että teissä on aasin vikaa."
Sitten hän kääntyi ja lähti kajuutasta kylmäkiskoisen huolettomasti, mikä oli hänelle ominaista ja varmemmin kuin herjaustulva sai Billingsin tapaisen miehen vihanvimmaan.
Jos Clayton olisi koettanut puhua hänelle järkeä, niin kapteeni olisi ehkä helposti joutunut katumaan äkkipikaista puhettaan, mutta nyt hän jäi auttamattomasti Clay tönin herättämän suuttumuksen valtaan, ja viimeinenkin mahdollisuus, että he toimisivat yhteisen turvallisuutensa hyväksi, oli mennyt.
"Kuulepas, Alice", sanoi Clayton tultuaan vaimonsa luo, "jos olisin ollut sinne menemättä, niin olisin säästynyt haukkumisilta. Se mies oli kerrassaan kiittämätön. Vähältä piti, ettei hän käynyt kimppuuni kuin hullu koira. Hän ja hänen laivahylkiönsä menkööt kernaasti minun puolestani vaikka hiiden kattilaan. Minä teen voitavani vain omaksi pelastukseksemme, kunnes pääsemme tästä turvaan. Ja luulenpa, että ensi työkseni pitää mennä hyttiimme tarkastamaan revolvereitani. Ikävä juttu, että sijoitimme kiväärimme ja ampumatarpeemme lastiruumaan muiden tavaroiden mukana."
Hyttinsä he huomasivat olevan hirveässä epäjärjestyksessä. Heidän laukkunsa ja kirstunsa oli avattu ja vaatteet heitelty pitkin tätä pikku kammiota, vieläpä heidän vuoteensakin oli revitty palasiksi.
"Ilmeisesti on joku muu enemmän huolehtinut tavaroistamme kuin me", sanoi Clayton. "Ihmettelen, totta totisesti, mitä tämä kotitarkastuksen pitäjä on etsinyt. Katsotaanpas, Alice, mitä puuttuu."
Perinpohjainen tarkastelu osoitti, että mitään muuta ei ollut otettu kuin Claytonin kaksi revolveria ja pieni ampumatarvevarasto, joka kuului heille.
"Juuri ne tavarat olisin suonut heidän meille jättävän", sanoi Clayton, "ja se seikka, että he halusivat yksinomaan niitä, on pahinta, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin astuimme tähän kurjaan laivarähjään".
"Mitä nyt on tehtävä, John?" kysyi hänen vaimonsa. "En voi pyytää sinua uudestaan menemään kapteenin luo, sillä enhän tahdo, että sinua taas loukattaisiin. Ehkä on parasta pysyä puolueettomana. Jos päällystö kykenee estämään kapinan, niin meillä ei ole mitään pelättävää, mutta jos kapinoitsijat pääsevät voitolle, niin ainoa heikko toivomme on siinä, että me emme ole koettaneet estää tai vastustaa heitä."
"Oikeassa olet, Alice. Valitkaamme siis kultainen keskitie."
Ryhtyessään järjestämään kammiossa he molemmat huomasivat yhtaikaa paperipalan, joka pisti esiin oven alta. Kun Clayton kumartui sitä ottamaan, sai hän hämmästyksekseen nähdä, että se työntyi yhä pitemmälle hyttiin. Varmaankin joku ulkopuolelta sysäsi sitä.
Nopeasti ja ääneti hän astui ovelle, mutta juuri kun hän oli tarttumaisillaan kahvaan avatakseen sen, laskeutui hänen vaimonsa käsi hänen ranteelleen.
"Ei, John", kuiskasi hän. "He eivät halua, että heidät nähdään, ja siksi emme mekään saa mennä ulos. Älä unohda, että olemme valinneet kultaisen keskitien."
Clayton hymyili ja laski kätensä alas. Niin he seisoivat ja katselivat pientä valkoista suikaletta, kunnes se lopulta oli kokonaan työnnetty näkyviin oven sisäpuolelle.
Silloin Clayton otti sen käteensä. Se oli likainen, kokoontaitettu paperipala. He aukaisivat sen ja lukivat siitä kömpelöin kirjaimin laaditun ilmoituksen, josta selvästi näkyi, että kirjoittaja oli sellaiseen työhön tottumaton. Siinä varoitettiin heitä ilmoittamasta, että revolverit olivat kadonneet, ja kertomasta, mitä vanha merimies oli heille sanonut, mikäli henki oli heille kallis.
"Luulenpa, että noudatamme tätä neuvoa", sanoi Clayton surkeilevasti hymyillen. "Tässä ei auttane muu kuin istua hievahtamatta ja odottaa, tapahtukoon mitä tahansa."
Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä. Alkuperäinen teos Tarzan of the Apes kirjoittanut Edgar Rice Burroughs v. 1912
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook.