Taavetti Anttilan kohtalo

Sisällys

Luvut:

1. Taavetti Anttilan kohtalo
2. Elias Möykän Ameriikan matka
3. Översti Beckridge ja hänen gorillansa
4. Kun Eerikki Käykkä särki pankin
5. Pastori Lahti
6. Antti Ulukka

Lue myös: Kertomuksia Amerikan suomalaisista

Kirjanmerkki:
Merkitse kirjanmerkki kaksois-napauttamalla jotakin tekstin kappaletta.

1. Luku

Taavetti Anttilan kohtalo

Vapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo melkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä koskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen rajamaissa, ei nykyään enää ole edes vuoristojen sisimmissäkään louhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä etäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä lasketaan kymmenissä penikulmissa.

Kaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on voimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä valinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma herransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat pakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä rajalaisista.

Muutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen, neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, – se mikä heitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen eri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin tarkkaan, ett'eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa pahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain määrin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja vuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä köyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja satatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin muinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja lohkot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä teräslanka-aidoilla, niin ett'ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi vapaasti tienäkään käyttää.

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.

Uudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä takamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa – ja ne ensi vuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria penikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta sellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin ainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä kuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta elollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen yhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä kaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla lakeuksilla.

Ainoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin ja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain neitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien mukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä kestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän harmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään sulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi pohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista harmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton huomata minkäänlaista kauneutta.

Hänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja ikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko muuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua äärimmäisen näköpiirin perille saakka.

Mutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu talvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa ainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On mahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita, pehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia, jotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein vielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen. Mutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin vaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten vallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Se on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan mieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi pakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan, pääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa; usein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun hirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa löytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä kestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat auttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on tullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa aprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa vaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on hänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan olisi osannut toivoa "vanhassa maassa" – jota hän ajattelee sanoessaan "kotona".

Melkoisesti toisellaisia, vaikk'ei ollenkaan pienempiä ovat ne vaikeudet, joita uudisasukkaan täytyy voittaa metsäseuduissa, asettukoonpa hän sitten etäisimpään luoteeseen, Oregoniin tai Washingtoniin, tai alkakoon raivata tilaansa ylhäällä pohjoisessa Minnesotassa.

Suuri osa Minnesotaa kuului muinoin – ja "muinoin" ei tarvitse merkitä kovinkaan kaukaista aikaa Ameriikassa – raivaamattomimpiin ja vaikeimmin luopäästäviin metsäseutuihin Yhdysvalloissa. Siellä elää vieläkin miehiä, jotka eivät ole läheskään yli-ikäisiä, mutta kumminkin varsin hyvin muistavat viimeisen verisen intiaanisodan sellaisissa seuduissa, jotka nyt tuntuvat kokonaan vanhalta asutukselta. Sillä vielä kuusikymmenluvun alkupuolella panivat nuo aina levottomat Sioux-sotilaat, ollen liitossa muutamien muiden heimojen kanssa, autioksi monen neliöpenikulman alan uudisviljelystä Minnesotassa, surmaten armotta miehet, vaimot ja lapset ja polttaen heidän talonsa – kaikki siinä tarkoituksessa, että saisivat takaisin oman oikeutensa maahan, jossa he ennen olivat ainoina haltijoina herrastelleet.

Sen jälkeen on kumminkin viljelys ottanut omansa takaisin. Kaukana pohjoisessa ovat uudisasukkaat raivanneet peltoja ja niittyjä ja rakentaneet iloisia kyliä muinaiseen erämaahan, jossa nykyään enää on jälellä korkeintaan joku satanen varsin rauhallisia puna-ihoisia.

Ainoastaan kaikkein kauvimpana pohjoisessa ja koillisessa, Kanadan rajalla, ovat Minnesotan metsät vielä melkein koskemattomat. Tukinhakkaajat tosin tunkeutuvat joka vuosi yhä syvemmälle erämaan sydämmeen, mutta vielä se ei ole kokonaan heidän hallussaan. Vielä ovat metsät siellä kaukana täynnä riistaa ja vesistöt kalaa. Ne vaan ovat kadonneet, joiden ainoa tulolähde ennen oli metsänkäynti ja kalastus. Ja siitä syystä on metsä siellä ylämaissa vielä autiompi, hiljaisempi ja salaperäisempi kuin ennen, jolloin lähimmät uudistalot vielä olivat monta päivänmatkaa etelämpänä.

Kesällä kyllä sattuu varsin usein, että kaupunkilaiset samoavat jonkun matkaa erämaahan viikoksi tai pariksi hätyyttelemään metsäneläviä ja leikkimään rajamaan elämää. Mutta he eivät koskaan pääse varsin etäälle pohjoiseen. Virrat, suot ja järvet ja metsä itse estävät heitä. Leikistä syntyy niin uskomattoman pian täysi tosi, jos uhalla pyrkii hiukankaan syvemmälle salojen sisään.

Talvisaikana voittaa viljelys parhaat voittonsa salomailla. Silloin tunkee se neitseellisen metsän sydämmeen kaikuvin kirveeniskuin ja silloin kaatuvat ryskyen maahan nuo metsän jättiläiset, jotka olivat eläneet nuoruutensa parhaat vuodet jo silloin, kun ensimmäiset uudisasukkaat tuhat penikulmaa idempänä astuivat maihin meren rannalla ja taistelivat erämaata vastaan ensimmäiset taistelunsa sivistyksen puolesta. Kun pakkanen on tehnyt siltojansa jokien, järvien ja soiden yli ja lumi rakentanut tiettömiin seutuihin tien, ilmestyvät tukinkaatajat suurin joukoin ja pystyttävät talvileirinsä jonkun matkan päähän koskemattoman aarniometsän reunasta. Ja kun he keväällä vetäytyvät takaisin, on ikimetsän raja taas siirtynyt vähän matkaa pohjoisemmaksi.

Jonkun ajan kuluttua saapuvat sitten uudisasukkaat, mutta heillä on vielä ankara työ, ennenkun ensimmäinen siemen voidaan kylvää maahan. Suuri tukkimetsä on kaadettu, mutta kannot ovat jälellä, ja niiden välissä kasvaa tavallisesti jo toinen metsä niin taaja, että tulta ja kirvestä tarvitaan avuksi pellon perkkaamiseen. Se on paljon kovempaa työtä kuin aavikon kyntäminen, mutta vaivan palkka on siltä yhtä epävarma. Minkä kuivuus tekee aroilla, sen tekee usein halla metsämailla, etenkin ensi vuosina, jolloin on vaikea valita sopivaa kylvöaikaa ja raivaukset vielä ovat liian pienet saadakseen tarpeeksi valoa ja lämpöä.

Metsä antaa yllin kyllin tarve- ja polttopuuta, eikä menoja ole juuri muita kuin ne, mitkä tarvitaan huoneiden rakentamiseen ja työkaluihin. Mutta kun ensimmäiset, vaikeimmat vuodet ovat ohitse, ei metsä-uudistalo edistykään yhtä nopeasti kuin uusi talo aromaalla. Metsässä tulee kunnon mies helpommin toimeen ilman muuta suurempaa pääomaa kuin omia käsiään, jota vastoin hän arolla välttämättä tarvitsee jotain muutakin alkuun päästäkseen. Mutta mitä kovaan työhön ja vaikeaan puutteeseen tulee, ovat ensimmäiset vuodet kaikkialla toistensa kaltaisia, kun täytyy elää kaukana kotimaasta, ystävistä ja ihmisten seurasta – sanalla sanoen kaikesta, joka jossain määrin lieventää elämän vaivoja.