Sisällys

Luvut: 12345 678910 11

Kirjanmerkki:
Merkitse kirjanmerkki kaksois-napauttamalla jotakin tekstin kappaletta.

1. Luku

Ravintolan porttiin N.N. nimisessä läänin pääkaupungissa ajoivat koreanlaiset, pienenlännät vaunut, jommoisissa tavallisesti kulkevat naimattomat miehet: virasta eronneet överstiluutnantit, alikaptenit, tilan-omistajat, joilla on talonpoikia noin sata sielua, sanalla sanoen, kaikki semmoiset, joita sanotaan keskinkertaiseksi herrasväeksi. Vaunuissa istui herrasmies. Ei hän ollut kaunis mies, vaan ei rumakaan; eikä hän ollut liian lihava eikä liian laiha; ei häntä saattanut sanoa vanhaksi, eikä taas niinkään, että oli liian nuori. Hänen tulonsa kaupunkiin ei nostanut mitään melua, eikä siitä mitään erinomaista seurannutkaan. Olihan vaan kaksi venäläistä talonpoikaa kapakan ovella vastapäätä ravintolaa, ja nämä siinä virkkoivat toisilleen jotakin, joka koski enemmän itse ajopeliä kuin ajopelissä istujata.

– "Katsos tuota", sanoi toinen. "Onpas sitäkin pyörä! Mitäs luulet? Kestääköhän tuommoinen pyörä, jos nyt niinkuin siksi tulisi, aina Moskovaan, vai eikö kestä?"

– "Kestää", vastasi toinen.

– "Mutta ei maar Kasaniin kestäkään".

– "Eikä kestäkään".

Siinä sen jutun loppu. Ja sitten vielä, – rattaiden saavuttua ravintolan kohdalle, tuli vastaan nuori mies, valkoisissa kanevassi-housuissa, peräti kapeissa ja lyhyissä, yllään muotia tapaileva frakki, jonka alta pilkisteli maniska, ja siinä Tulassa tehty neula, koristettu pronssisella pistolilla.

Nuori mies kääntyi ympäri, katsahti ajopeliin, pidätti kädellään lakkiansa, jonka tuuli oli vähällä viedä, ja meni menojansa.

Rattaiden ajettua pihaan, tuli herralle vastaan ravintolan palvelija, niin vilkas ja vikkelä, ett'ei outo oikein voinut huomata mimmoiset kasvotkaan hänellä olivat. Ulos pyyhe kädessä hyppäsi tämä pitkä mies, yllään pitkä demikotonitakki, jonka selkätaive oli melkein niskassa asti. Hän heilautti kerran päätänsä ja läksi saattamaan herraa ylös puisia portaita myöten huoneesen, minkä Luoja oli hänelle suonut. Huone oli tavallista laatua, sillä ravintola oli myöskin tavallista laatua, toisin sanoen juuri semmoinen kuin lääninkaupunkien ravintolat ovat, joissa matkustajat kahdesta ruplasta vuorokaudessa saavat rauhallisen huoneen torakkain kanssa, jotka luumuina kurkistelevat kaikista nurkista. Lisäksi on näissä huoneissa ovi läheiseen huoneesen ja oven edessä aina piironki. Sinne toiseen huoneesen saa sijansa naapuri, hiljainen ja rauhallinen mies, mutta sanomattoman utelias ja halullinen saamaan tietoa matkustajan pienimmistäkin seikoista. Ulkoa oli ravintola sisuksen mukainen; se oli hyvin pitkä, kahdenkertainen. Alimmainen kerta ei ollut rapattu, vaan piti julki tummanpunaisia pikku tiilejänsä, likaisen karvaisia jo itsessäänkin, vaan vielä enemmän tummentuneita pahasta ilmasta. Yläkerta oli maalattu i'än-ikuisella keltaisella värillä. Alakerrassa oli puoteja, joissa myötiin länkiä, köysiä ja rinkuloita. Nurkimmaiseen puotiin tai oikeammin akkunaan oli ottanut sijansa makuvarin myöjä, vieressään samovari (vedenkeittäjä) punaisesta vaskesta ja naama yhtä punainen kuin samovarin vaskikin, niin että kaukaa olisi luullut ikkunassa olevan kaksi samovaria, ell'ei toisella samovarilla olisi ollut pikimustaa partaa.

Matkustajan katsellessa kammiotansa, tuotiin hänen kapineensa sisään; ensinnäkin matkasäkki valkoisesta nahasta, vähän jo kulunut ja ränsistynyt, josta näki, ettei se ollut ensi kertaa matkalla. Matkasäkin kantoivat sisään kuski Selifan, pikkuinen mies, pikku turkki päällä, ja Pekko niminen passari, noin kolmenkymmenen vanha poika, päällään avara, kulunut takki, nähtävästi herralta peritty. Katsannoltaan oli Pekko vähän tuimanläntä; nenä ja huulet olivat miehellä erittäin paksut. Matkasäkin jälkeen tuotiin vähänlainen punapuinen lipas, varustettu visakoristuksilla, saappaan lestit ja siniseen paperiin kääritty kananpaisti. Kun kaikki nämä kapineet oli tuotu sisään, läksi Selifan-kuski talliin, pitämään huolta hevosista. Pekko sitä vastoin rupesi varustamaan itsellensä tilaa peräti pimeän eteisen komeroon, jonne oli jo ennättänyt tuoda päällysnuttunsa ja sen mukana omituisen hajun, joka asui sen jälkeen tuodussa säkissäkin, missä oli kaikenlaisia passarin pukuun kuuluvia esineitä. Tähän komeroon laittoi hän seinän viereen kapean vuoteen, pannen siihen jonkun patjamaisen esineen, joka oli vanunut ja runneltu kuin pannukakku. Tämä oli hänen onnistunut saada ravintolan isännältä.

Palvelijainsa laitellessa ja puuhaillessa, astui herra vierassaliin. Millaisia nämä salit ovat, sen tietää jokainen matkustaja vallan hyvin: aina samat öljymaalilla sivellyt seinät, ylhäältä mustuneet tupakan savusta ja alhaalta tummehtuneet kaikenlaisten matkustajain seljistä, semminkin sikäläisten kauppiasten, joitten oli tapana tulla toripäivinä tänne kuusin seitsemin miehin juomaan omat määrätyt kupposensa teetä; – aina sama savuttunut laki; – aina sama savuttunut kynttiläkruunu, monine riippuvine lasikoristeineen, jotka heiluivat ja helisivät joka kerta kuin passari juosta puikelsi kuluneita liimakankaisia mattoja myöten, rohkeasti heilutellen tarjotinta, jossa oli teekuppeja yhtä lukematon paljous kuin lintuja meren rannalla; – aina samat, koko seinän täyttävät, öljymaalaukset; sanalla sanoen, aivan samaa täällä kuin muuallakin; se vaan eroituksena, että täällä oli yhdessä kuvassa Vellamon neitoselle laitettu niin suunnattoman suuri rinta, ettei lukija luullakseni ole mointa nähnytkään. Tuommoista luonnon leikkiä muutoin huomaa kaikenlaisissa historiallisissa maalauksissa – ties kuka niitä mistäkin ja milloinkin on tuonut Venäjän maahan. Joskus ovat niitä tuoneet meidän ylimyksetkin, taiteen suojelijat, osteltuaan niitä Italiasta sikäläisten kuskiensa neuvosta.

Herra otti lakin päästänsä ja päästi kaulastansa vesikaaren värisen villahuivin, jommoisia naineille miehille tekevät vaimot omin käsin, liittäen lahjaansa soveliaita neuvoja siitä, millä muotoa huivi on kaulaan käärittävä. Kuka semmoisia nuorille miehille tekee, sitä minä en tiedä; kuka heidät ties; minulla ei ole milloinkaan ollut semmoisia huiveja. Päästettyään huivin kaulastansa, tilasi herra päivällistä. Sillä välin kuin hänelle tuotiin tavallisia ravintolan ruokia, nimittäin: lientä piiraisen kanssa, jota varta vasten säilytetään viikkokausia, aivot herneiden kanssa, paistettua makkaraa kaalin kanssa, metsäkanan paisti, suollakurkki ja iankaikkinen makea piirakka, aina altis palvelemaan; sillä välin kuin hänelle kaikkea tätä tarjottiin, osa lämmitettynä, osa kylmänäkin, pani hän ravintolan passarin puhumaan kaikkea joutavata: kuka muka tässä oli isäntänä ennen ja kuka nyt ja paljonko ravintola antoi tuloja ja onko isäntä suuri lurjus, johon passari tapansa mukaan vastasi:

– "Suuri roisto se on, hyvä herra!"

Niinpä on sivistyneessä Venäjänkin maassa nykyjään paljon kunnon ihmisiä, jotka ravintolassa syödessään eivät saata olla puhelematta passarin kanssa, välistä tehden lystiä ivaakin hänestä. Yleensä tämä matkustaja ei kysellytkään pelkkää jonkin joutavata; hän tiedusteli erinomaisen tarkasti, kuka on kaupungin kuvernörinä, kuka presidenttinä, kuka prokuratorina, sanalla sanoen, ei unohtanut ainoatakaan virkamiestä. Vielä suuremmalla tarkkuudella, milt'ei oikein osan-otolla tiedusteli hän kaikkia eteviä maanviljelijöitä; kuinka monta sielua talonpoikia kelläkin on, kuinka kaukana kaupungista kukin asuu, minkä luonteinen mikin on ja kuinka usein kaupungissa käypi; oliko heidän läänissänsä ollut kipuja, kuolettavia lavantauteja, kovia vilutauteja, rokkoa ynnä muuta sellaista, ja kaikkea tätä tiedusteli hän sillä tapaa ja niin tarkasti, että tuo nähtävästikin oli enemmän kuin pelkkää uteliaisuutta.

Matkustajan ryhdissä oli jotakin mahtavata, ja nenäänsä niisti hän sangen suurella melulla. Ties miten hän siinä menetteli, mutta torvena vaan hänen nenänsä pauhasi. Tämä, nähtävästi aivan viaton, ansio tuotti hänelle kumminkin paljon kunnioitusta passarin puolelta, niin että tämä joka kerta, kuin nenä soi, heilautti tukkaansa, asettui nöyrempään asentoon ja koukistaen niskaansa kysäisi: mitä suvaitsette? Päivällisen syötyänsä, herra joi kupin kahveeta ja istui sohvaan, pannen selkänsä nojaksi tyynyn, joita venäläisissä ravintolissa kimmoavain villain asemesta täytetään jollakin, joka on hyvin paljon tiilin ja katukiven kaltaista. Siinä rupesi hän haukottelemaan ja käski saattaa itsensä kamariinsa, jossa kävi pitkäkseen ja makasi kaksi tuntia. Levättyänsä hän kirjoitti ravintolan palvelijan pyynnöstä paperilapulle arvonsa sekä ristimä- ja sukunimensä, ilmoitettavaksi, niinkuin pitää, polisille. Portaita alas kulkeissaan luki palvelija paperista tavaamalla:

"Kollegian-neuvos Pavel Ivanovitsh Tshitshikow, tilanomistaja, yksityisissä asioissa".

Ravintolan passarin yhä vielä tavaillessa paperilappua itse Pavel Ivanovitsh Tshitshikow läksi kaupungille ja näkyi olevan siihen tyytyväinen, sillä tämä ei ollut minkään puolesta huonompi muitakaan läänin kaupunkeja. Räikeästi pisti silmään kivikartanojen keltainen väri ja ujona asui puutalojen harmaa karva. Talot olivat yhden-, kahden- ja puolentoista-kertaisia ja varustettuja alin-omaisella ullakkokerroksella, joka läänin arkitehtien mielestä on varsin kaunis. Paikoin nämä talot näkyivät joutuneen kadoksiin keskelle katua, leveätä kuin hyväkin keto, ja keskelle loppumattomia puulaipioita; toisin paikoin ne taas ryhmäytyivät yhteen, ja siellä oli enemmän liikettä ja vilkkautta. Siellä täällä näki puotikilpiä, joista sade oli melkein näkymättömiin kuluttanut rinkelit ja saappaat; toisissa näki siniset housut ja niitten alla jonkun "Enkelskalaisen" räätälin nimen. Missä oli hattu- ja lakkipuoti ja kirjoitus: "Vasili Fedorow Saksanmaalta"; missä taas oli kilvessä billiardi ja kaksi pelaajaa semmoisissa frakeissa, jommoisissa meillä teatereissa vieraat astuvat viimeisessä näytöksessä näkymölle. Pelaajat olivat juuri tähtäämässä kepeillänsä, kädet vähän koukussa taaksepäin ja sääret vinossa, niinkuin niillä vast'ikään olisi tehty keikaus ilmassa. Kaiken tämän alla oli kirjoitus: "Tässä kans yks ravintola". Paikoin oli itse kadulla pöytiä, joilla oli pähkinöitä, saippuata ja saippuan näköisiä renikoita. Tuolla taas oli krouvi ja sen kilvessä paksu kala ja kalassa kahveli. Mutta kaikista enimmän näkyi mustuneita kaksipäisiä valtion vaakunoita, kotkia, joiden sijassa nykyjään jo on lyhyt ja selvä kirjoitus: "Viinaa". Katu oli joka paikassa huononlainen. Katsahtipa matkustaja kaupungin puistoonkin, jossa oli hoikkia puita, huonosti juurtuneita ja alhaalta varustettuja kolmikulmaisilla, kauniisti vehreiksi maalatuilla pönkillä. Vaikk'eivät nämä puut olleet kaisloja pitemmät, niin oli niistä kumminkin sanomalehdissä, tulituksesta puhuttaessa, sanottu näin: "Kaupungin hallituksen kiitettävän huolenpidon kautta on kaupunkimme saanut koristuksen, nimittäin puiston, jonka tuuheat, leveälatvaiset puut suovat siimestä kesän heltehessä", ja edelleen: "oli liikuttavaista nähdä, kuinka kaupunkilaisten sydämmet sykähtelivät kiitollisuutensa ylenpalttisuudessa ja vuodattivat kyyneleitä kiitoksen osoitteeksi herra pormestaria kohtaan". Tiedusteltuansa sitten polisipalvelijalta, mikä on lyhin tie, jos tarpeeksi tulisi, kirkolle, virastoihin, kuvernörin talolle, lähti hän vilkaisemaan jokeakin, joka juoksi kaupungin halki. Tiellä repäisi hän pylväästä siihen naulatun ilmoituslehden eli afiskan, lukeakseen sen huolellisesti kotonaan, loi tarkan silmäyksen sievänlaiseen naiseen, joka kulki laudoista tehtyä kadunviertä ja jonka takana kulki lakeija-poika livrea-puvussa, kantaen myttyä. Vielä kerran katsahti matkustaja ympärillensä, ikäänkuin painaakseen mieleensä paikat ja tienoot; sen jälkeen meni hän kotia suoraan omaan kamariinsa, ravintolan passarin vähän kannatellessa häntä portailla. Juotuansa teetä, istahti hän pöydän ääreen, käski tuoda kynttilän, otti taskustaan afiskan, asetti sen lähelle kynttilää ja rupesi lukemaan, hieman sirristäen oikeata silmäänsä. Afiskassa ei ollut mitään erinomaista; olihan vaan ilmoitettu näytettäväksi Kozebue'n draama, jossa Rollan osan näytti hra Poplevin, Koran osan neiti Sjablow, muut jäsenet olivat sitäkin vähemmin huomion ansaitsevia; mutta hän luki ne kumminkin kaikki, saapuipa parterrin hintaankin asti ja sai tietää, että afiska oli painettu lääninhallituksen kirjapainossa; käänsi sitten afiskan, nähdäkseen, eikö toisellakin puolen olisi jotakin, mutta mitään löytämättä, hierasi silmiään, taivutti afiskan sievästi kokoon jälleen ja pani sen lippaasensa, johon hänellä oli tapana panna kaikki, mitä vaan sattui. Päivänsä päättyi muistaakseni muutamaan palaseen kylmää vasikanlihaa, pullolliseen kislatshi-sahtia ja sikeään uneen "kaiken nenämahdin voimalla", niinkuin muutamissa paikoin laveata Venäjän valtakuntaa on tapana sanoa.

Koko huomispäivä kului vieraissa-käymiseen. Matkustaja läksi kunniaterveisille kaikkien virkamiesten luokse. Kävi kunnioituksella kuvernörin luona, joka, niinkuin Tshitshikowkin, ei ollut lihava, eikä laiha, kantoi Annan ristiä kaulassaan, ja huhuiltiinpa niinkin, että oli hänet esitelty jo tähdenkin saantiin. Yleensä oli kuvernöri varsin hyväntahtoinen mies, joka joskus omin käsin neuloi korko-ompelustakin. Sieltä meni Tshitshikow varakuvernörin luokse, sitten prokuratorin, presidentin, polisimestarin, viina-arendatorin, kruunun tehtaitten päällikön luokse, sitten ... sääli sentään, että on niin vaikea muistaa kaikkia tämän maailman mahtavia. Olkoon kylliksi sanottu, että matkustaja osoitti tavatonta vireyttä vieraissa-käymisen asiassa: kävipä hän kantamassa kunnioituksensa hospitalihallituksen inspehtorille ja kaupungin arkitehtille ja senkin jälkeen vielä istui vaunuissa kauan aikaa, mietiskellen, kelle muka vielä olisi visiti tehtävä, mutta muita virkamiehiä ei enää kaupungissa ollut. Keskusteluissaan näitten vallan päällä olijain kanssa, osasi hän oikein taitavasti imarrella kutakin. Kuvernörille viittasi hän noin ikäänkuin sivumennen, että niinhän tähän lääniin tulee kuin mihin paratiisiin ikään, että tiet ovat kaikkialla kuin samettia ja että ne hallitukset, jotka nimittävät viisaita virkamiehiä, ansaitsevat suurta kiitosta. Polisimestarille virkkoi hän jotakin varsin mielistelevää kaupungin polisipalvelijoista; mutta puhellessaan varakuvernörin ja presidentin kanssa, jotka olivat vasta valtioneuvoksia, sanoi hän heille vahingoissa "herra kenrali", mikä heitä erittäin miellytti. Tästä kaikesta oli seurauksena se, että kuvernöri kutsui häntä samana päivänä luokseen yksinkertaiseen illanviettoon, samoin muutkin virkamiehet, kuka päivälliselle, kuka pikku korttiseuraan, ken teetä juomaan.

Itsestänsä matkustaja näkyi puhuvan vähän ja vältellen ja jos puhuikin, niin teki sen vaan noin yleisissä lauseissa, huomattavalla kainoudella, ja olivat hänen lauseensa silloin vähäsen niinkuin oppineita: hän muka on vaan mitätön mato ja matkamies tässä maailmassa eikä ansaitse että hänestä paljon lukua pidetään; hän on paljon saanut kokea aikoinaan, kärsinyt palveluksessa vääryyttä totuuden tähden; hänellä on ollut paljon vihamiehiä, jotka ovat uhanneet hänen henkeänsäkin; nyt hän tahtoo asettua rauhaan ja hakee soveliasta olopaikkaa ja, tultuansa tähän kaupunkiin, on pitänyt ensimmäisenä velvollisuutenansa kantaa kunnioituksensa sen ensimmäisille virkamiehille. Siinä kaikki, mitä kaupungissa saatiin tietää tästä vieraasta, joka ei suinkaan ollut tulematta kuvernörin luo illanviettoon.

Valmistuksiin tätä illanviettoa varten meni häneltä kolmatta tuntia, ja tällöinpä hän osoitti semmoista huolellisuutta pukeutumisessa, ett'ei mointa kaikin paikoin näekään. Nukahdettuansa hiukan päivällisen jälkeen, käski hän tuoda pesuvettä ja hieroi sanomattoman kauan saippualla poskiansa, pönkittäin niitä sisästä päin kielellä, otti sitten ravintolan passarin olalta pyyhkeen ja kuivasi sillä pyöreät kasvonsa, alkain korvain takaa ja pärskäytettyään pari kertaa passaria suoraan kasvoihin. Sen jälkeen pani hän peilin edessä kaulaansa maniskan, nykäsi kaksi nenästä ulos pistäynyttä karvan haituvaa, ja heti sen jälkeen oli hänen päällään frakki puolukan karvaisesta, valkosäkenisestä kankaasta.

Tällä tapaa puettuna läksi hän omissa vaunuissaan ajamaan sanomattoman leveitä katuja myöten, joita niukasti valaisivat sieltä täältä pilkoittelevat valot akkunoissa. Kuvernörin talo oli kumminkin valaistu kuin varsinaista baalia varten; lyhdyillä varustetut kaleskat, ulko-oven edessä kaksi santarmia, eturatsastajain huudot kaukaa; sanalla sanoen kaikki niinkuin olla pitää. Saliin tultuansa täytyi Tshitshikow'in sulkea silmänsä, sillä kynttiläin, lamppujen ja naisten pukujen loisto oli kauhean häikäisevää. Kaikki oli valon vallassa. Mustia frakkeja vilkahteli ja liikkueli yksitellen ja parittain siellä täällä niinkuin liikkuelee kärpäsiä valkoisen kimaltelevan sokerin pinnalla heinäkuun poutaisella säällä, koska vanha emäntäpiika hakkaa ja pienentää sitä säihkyileviin palasiin laudalla avonaisen akkunan; lapset kaikki ovat keräytyneet ympärille ja uteliaasti katsovat hänen kankeitten käsiensä liikkeitä, kuinka ne vasarata kohottelevat, mutta nopeat kärpäs-parvet, kantamina kepeän ilman, lentävät huoneesen rohkeasti, kuni isäntäväki, ja hyväksensä käyttäen eukon heikkoa näköä ja aurinkoa, joka hänen silmillensä haittaa tekee, laskeuvat makeille palasille, missä yksitellen, missä sakein ryhmin. Kylläisiä he ovat kesän anteliaan aikana, joka muutoinkin kaikkialle asettelee herkullisia ruokia, eivätkä tulleetkaan he ensinkään syömään, heidän teki vaan mieli näyttää itseänsä, juosta piipauttaa kerran edes ja takaisin sokerilla, hieraista yhteen etu- tai takajalkoja tahi syyhäistä niillä siipien juurta tahi ojentaa etujalat ja pyhkäistä niillä pään päältä, kääntyä ympäri ja lentää jälleen pois ja taaskin palata kera uusien luopumattomain parvien.

Eipä ennättänyt Tshitshikow oikein katsahtaa ympärinsä, niin jo kävi hänen käsivarteensa kuvernöri ja esitteli hänet samassa rouvallensa. Vieras ei käynyt tässäkään hämille: hän sanoi jonkunlaisen mielistelyn, varsin soveliaan noin keski-ikäisen miehen sanoa, jonka virka-arvo ei ole kovin suuri eikä kovin pienikään. Kun tanssihin asettuneet parit olivat ahdistaneet muut vieraat seinän viereen, katseli Tshitshikow heitä, kädet selän takana, hyvin tarkasti pari minutia. Useat naiset olivat hyvin puettuja, muodin mukaan, toiset olivat panneet päällensä mitä parasta kohtalo on läänin kaupunkiin ohjannut. Miehet olivat täällä, kuten muuallakin kahta laatua: toiset laihoja, jotka aina hääräilivät naisten ympärillä; ja niistä muutamat senlaatuisia, että oli vaikea eroittaa niitä Pietarin herroista, sillä niilläkin oli sangen huolellisesti ja hyvällä aistilla kammatut poskiparrat tahi muutoin sievän näköiset, sipo-sileiksi ajetut soikeat kasvot, ja nämä herrat ne istuivat naisten viereen yhtä huolettomasti, puhuivat franskaa samalla muotoa ja naurattivat naisia yhdellä lailla kuin Pietarissakin tehdään. Toisena laatuna olivat lihavat herrat s.o. semmoiset kuin Tshitshikowkin, minä tarkoitan ei liian lihavat, vaan ei laihatkaan. Nämä ne päin vastoin katsoivat naisväkeä karsaasti ja peräytyivät heistä ta'ammas, silmäillen sivuille päin, eiköhän muka missä kuvernörin palvelija asettele viheriöitä pöytiä whistiä varten. Heidän kasvonsa olivat täyteläiset ja pyöreät, muutamissa oli käsniäkin, joku oli rokon-arpinen. Hivuksiaan he eivät kammanneet otsatupsulle eivätkä kiharoillekaan, eivätkä siihen malliin, jota Franskalainen nimittää: "hitto vieköön!" Heidän tukkansa oli joko lyhyeksi keritty tahi sileäksi kammattu ja kasvonpiirteet enimmäkseen pyöreitä ja jänteviä. Nämä olivat kaupungin kunnian-arvoisia virkamiehiä. Niin! lihavat ne osaavat paremmin asioitansa ajaa maailmassa kuin laihat. Laihat palvelevat enimmäkseen erityisillä toimilla tahi ylimääräisinä, heiluen sinne tänne; heidän toimeentulonsa on ikään kuin köykäistä ilmassa keijumista ja peräti epävarmaa! Lihavat sitä vastoin eivät ole koskaan ylimääräisissä viroissa, vaan aina vakinaisissa, ja mihin virkaan kerran istuvat, niin lujasti ja varmasti siihen istuvatkin, niin että saattaa virkakin heidän altansa risahtaa ja hävitä, vaan he kas vaan eivät paikastaan erkane. Ulkonaista loistoa he eivät rakasta: frakki heidän päällään ei ole niin somaa kuosia kuin laihain päällä; mutta sen sijaan on heillä rahalippaissaan siunaus suuri. Laihalla ei enää kolmen vuoden perästä ole ainoatakaan sielua, joka ei olisi pantiksi pantu lombardiin, mutta lihavalla – ei aikaakaan, niin ilmaantui kuin ilmaantuikin kaupungin syrjään talo, ostettu vaimon nimelle; sitten tulee toiseen syrjään toinen talo, sitten lähelle kaupunkia pikkuinen kylä, sitten suuri kylä kaikkine tiloineen taloineen. Niinpä lihava vihdoin, palveltuansa Jumalata ja keisaria ja ansaittuansa yleisen kunnioituksen, eroaa virasta, siirtyy maalle ja siellä hänestä tulee tilan-omistaja, kunnon Venäläinen herra, vieraanvarainen isäntä; siellä hän elää ja hyvin elääkin. Mutta hänen jälkeensä taas laihat perilliset päästävät, kuten Venäjällä on tapa, isänsä rahat ja tavarat menemään oikein "hollikyydillä".

Täytyy tunnustaa, että melkein tällaista ajatteli Tshitshikow, seuraa tarkastellessansa, ja seurauksena oli se, että hän liittyi vihdoin lihaviin, jotka melkein kaikki olivat tuttavia. Siellä oli prokuratori, jolla oli varsin mustat tuuheat kulmakarvat ja jolla oli tapana iskeä aina väliin vasenta silmäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "käydään, veikkonen, tuonne toiseen huoneesen, niin minä virkan sinulle jotakin". Yleensä oli hän totinen ja harvapuheinen mies. Siellä oli postimestari, pienikasvuinen mies, mutta sukkela kieleltään ja filosofi; – siellä presidentti, varsin järkevä ja miellyttävä mies. Kaikki nämä tervehtivät Tshitshikow'ia kuni vanhaa tuttavaa, ja siihen vastasi tämä, kumartaen vähän sivuun, eikä ilman sievyyttä.

Täällä tutustui hän varsin sieväkäytöksisen ja kohteliaan tilan-omistajan, Manilow'in, sekä ulkonäöltään jotenkin kömpelömäisen Sobakevitsh'in kanssa, joka heti ensi kerralta tallasi hänen jalalleen ja virkkoi: "anteeksi!" Samalla pistettiin hänelle käteen kortti osallisuutta varten whistiin, ja sen hän otti vastaan alin-omaisella kohteliaalla tavallaan. He kävivät nyt viheriään pöytään ja istuivat siinä hamaan illalliseen asti. Kaikki keskustelu lakkasi nyt kokonaan, niinkuin ainakin, milloin totisehen toimeen käsin käydään. Postimestarikin, vaikka oli hyvin puhelias mies, ilmaisi, heti kuin oli ottanut kortit käteensä, miettivän lauseen kasvoillensa, pisti ylähuulensa alahuulen alle ja oli tässä asennossa pelin loppuun asti. Lyöden värilehteä kolautti hän kättänsä pöytään, virkkaen, jos se oli rouva: "Ämmä aisoihin!" Jos taas kuningas, niin näin: "Mitä sinä moukka mokotat!" Presidentti se puheli näin: "Entäs kun minä sitä parrasta kiinni. Entäs kun minä sitä viiksistä kiinni!" Väliin kuului, korttia pöytään lyötäessä, tämmöinen lause: "Kävi miten kävi, paraallaan pappikin ajaa; ruutua!" tahikka: "Ristiä, sanoi kissa, kun jäälle kuoli!" tahi "Ristiä ja rangaistusta!" Pelin loputtua väiteltiin, niinkuin tavallista on, jotenkin kovalla äänellä. Vieras väitteli hänkin, vaan menetteli siinä erinomaisen taitavasti, niin että kaikki näkivät hänen väittelevän, vaan väittelevän niin sievällä tavalla. Ei hän milloinkaan sanonut: "te löitte", vaan "te suvaitsitte lyödä" ja "minulla oli kunnia kattaa teidän kakkosenne" ynnä muuta sellaista. Saadakseen yhä paremmin riita-veljiänsä suostumaan jostakin asiasta, ojensi hän heille kaikille joka kerran hopeisen emaljoidun nuuskarasiansa, jonka pohjalle oli pantu kaksi ruusua, lemua varten.

Vieraan huomio kiinnittyi erittäinkin yllä mainittuihin tilan-omistajiin Manilow'iin ja Sobakevitsh'iin. Hän hankki heistä heti kohta tiedon, vedettyään samassa syrjemmälle presidentin ja postimestarin. Moniahta hänen tekemänsä kysymys osoitti hänessä ei ainoastaan tiedon halua, vaan perusteellisuuttakin, sillä kaikkein ensimmäiseksi tiedusti hän, kuinka monta sielua talonpoikia kullakin on ja missä tilassa heidän kartanonsa ovat, ja vasta sen jälkeen kysyi hän heidän nimeänsä. Vähän ajan kuluttua sai hän lumonneeksi heidät kaikki. Tilan-omistaja Manilow, nuorenläntä mies vielä, jolla oli silmät makeat kuni sokeri ja joka aina nauraessaan sirristeli niitä, oli aivan hurmaunut hänestä. Sangen kauan hän puristeli vieraan kättä ja pyytämällä pyysi, että tämä tekisi hänelle kunnian ja tulisi hänen kyläänsä, jonne hänen sanainsa mukaan ei ollut kuin viisitoista virstaa tulliportilta. Tshitshikow puolestaan, varsin kohteliaasti taivuttaen päätään ja sydämmellisesti puristaen toisen kättä, vastasi tähän, ett'ei hän ainoastaan ole tekevä tätä suurimmalla mielihyvällä, vaan on pitävä sen pyhimpänä velvollisuutenansa. Sobakevitsh sanoa tokaisi hänkin: "Olkaa hyvä, tulkaa meillekin" ja raapasi lattiata jalallansa, jota verhosi niin kamalan suuri saapas, että moiseen tuskin sopivata jalkaa voi löytääkään, varsinkin nykyiseen aikaan, jolloin jättiläiset ovat alkaneet Venäjälläkin joutua sukupuuttoon.

Seuraavana päivänä läksi Tshitshikow päivälliselle ja illanviettoon polisimestarin luokse, jossa kello kolmelta jälkeen puolenpäivän käytiin korttipöytään ja lyötiin whistiä kello kahteen saakka yöllä. Siellä hän muun muassa tutustui tilan-omistajan Nosdrew'in kanssa. Tämä oli noin kolmekymmentä vuotta vanha huima-poika, joka moniaan sanan perästä jo alkoi häntä sinutella. Samoin sinutteli Nosdrew polisimestariakin ja prokuratoria, kuni läheisiä sukulaisia konsanaankin; mutta ison pelin aljettua, rupesivat polisimestari ja prokuratori varsin huolellisesti tarkastamaan kaikkia hänen kaatojaan ja pitämään silmällä jok'ainoata korttia, minkä hän löi.

Huomis-iltana oli Tshitshikow presidentin luona, joka vastaan-otti vieraansa, niitten joukossa kaksi rouvas-ihmistäkin, jotenkin rasvaisessa aamu-nutussa. Sitten oli hän varakuvernörin luona illanvietossa; sitten viinavuokraajan luona suurilla päivällisillä; sitten prokuratorin luona vähäisillä päivällisillä, jotka olivat yhtä hyvät kuin suuretkin; sitten kaupungin kunnan-esimiehen luona jumalanpalveluksen jälkeen suuruksella, joka oli päivällisten arvoinen sekin. Sanalla sanoen, hän ei tullut olleeksi kotonansa hetkeäkään; ravintolaansa tuli hän vaan makaamaan.

Vieras osasi joka hetki esiintyä kokeneena herrasmiehenä, joka ei jää hämille eikä sanattomaksi milloinkaan. Oli keskustelu mistä hyvänsä, aina hän osasi sitä kannattaa: kun puhuttiin hevoslaitoksista, haasteli hän hevoslaitoksistakin; kun puhe oli hyvistä koirista, teki hän tässäkin asiassa monta viisasta muistutusta; kun keskusteltiin käräjäjutusta, osoitti hän tuntevansa tuomarienkin tepposia; kun väitettiin billiardi-pelistä, ei hän ollut outo billiardi-pelissäkään; kun haasteltiin hyvistä töistä, lausui hän hyvistä töistäkin mielipiteitään, oikeinpa kyynelsilmin; kun juteltiin kuuman viinin valmistamisesta, oli hänellä tietoja kuumasta viinistäkin; kun pakinoitiin tulli-virkamiehistä ja tullitarkastajista, puheli hän niistäkin niinkuin itse olisi ollut tullivirkamiehenä ja tarkastajana. Merkillistä kumminkin kuinka hän kaiken tämän osasi verhota jonkinlaiseen kainouteen, osasi taitavasti käyttää itseänsä. Ei hän puhunut kovaa eikä hiljaa, vaan juuri niinkuin pitää. Sanalla sanoen, katso miltä puolelta hyvänsä, hän oli kuin olikin varsin kunnollinen mies. Kaikki kaupungin virkamiehet olivat mielissään tämän vieraan tulosta. Kuvernöri sanoi häntä kelpo mieheksi; prokuratori toimeliaaksi; santarmien överstin mielestä hän oli oppinut mies; presidentistä nähden hän oli tiedokas ja kunnioitettava mies; polisimestari sanoi häntä kunnioitettavaksi ja miellyttäväksi; polisimestarin rouva miellyttävimmäksi ja kohteliaimmaksi ihmiseksi. Jopa itse Sobakevitshkin, joka harvoin puhui kenenkään hyvistä puolista, tultuansa nyt jotenkin myöhään kaupungista ja kokonaan riisuttuansa ja käytyänsä vuoteelle laihan vaimonsa viereen, virkkoi hänelle:

– "Minä olin, kultaseni, iltaa viettämässä kuvernörin luona ja päivällisillä polisimestarin luona ja tulin tuttavaksi kollegian-neuvoksen Pavel Ivanovitsh Tshitshikow'in kanssa; – erinomaisen hauska mies!"

Tähän vastasi puoliso vaan: "hm!" ja sysäsi häntä jalallaan.

Tämmöinen peräti edullinen mielipide syntyi vieraasta kaupungissa ja tämmöisenään se pysyi hamaan siihen asti, kunnes muuan kummallinen ominaisuus ja hanke elikkä kuten maaseuduilla sanotaan merkillinen seikka, josta lukija pian saa tiedon, saattoi ymmälle melkein koko kaupungin.