Author Daniel Defoe 1720. Suomentanut Väinö Hämeen-Anttila, 2019.
Luvut:
Kirjanmerkki:
Merkitse kirjanmerkki kaksois-napauttamalla jotakin tekstin kappaletta.
Jos saan uskoa sitä vaimoa, jota minut opetettiin sanomaan äidikseni, niin olin noin kaksivuotias hienosti puettu pojan palleroinen, kun hoitajattarekseni hankittu tyttö kerran kauniina kesäisenä iltana vei minut Islingtonin lähellä oleville niityille muka hengähtelemään raitista ilmaa. Tapasipa tyttö joko sattumalta tai sopimuksesta sulhasensa, ja heidän edestakaisin kävellessään minä jäin leikkimään naapuritalon pikku tyttösen kanssa, milloin heidän näkyvissään, milloin pensaikossa piilossa telmien.
Paikalle saapui tuollainen vanha vaimo, joiden julmana ammattina kuuluu siihen aikaan olleen siepata sievän näköisiä pikku lapsia, ja siirtomaiden istutustöihin myydäkseen isompiakin. Tulija otti minut aina väliin syliinsä suudellakseen, ja leikki kanssamme, houkutellen siten meidät molemmat vähän etäämmäksi. Lopulta hän palautti kumppanini hoitajattaren luokse sanomaan, että vieras rouva oli mieltynyt lapseen ja viihdytteli sitä, kunnes pienokainen haettaisiin kotiinsa. Leikkitoverini lähdettyä asialleen vaimo vei minut kerrassaan matkaansa.
Minut luovutettiin nähtävästi aluksi jollekulle kerjäläis-akalle, joka tarvitsi kaunista pikku-lasta, saadakseen ihmisiltä armeliasta apua, ja sittemmin mustalaisnaiselle, jonka hoivissa vartuin noin kuuden vuoden vanhaksi. Eikä tämä vaimo koskaan antanut minun olla minkään puutteessa, vaikka herkeämättä kuljeskelimmekin maan toisesta äärestä toiseen. Hän ilmaisi minulle viimein, etten ollut hänen oma poikansa, ja kertoi ostaneensa minut kahdellatoista shillingillä toiselta vaimolta, jolta oli kuullut millä tavoin minut oli saatu. Nimekseni oli pantu Bob Singleton.
Hyödytöntä on tässä koettaa kuvitella minut hukanneen huolimattoman letukan säikähdystä, tai sitä ansaittua ripitystä, minkä hän sai isältäni ja äidiltäni näiden kauhuissaan vaikeroidessa lapsensa kohtaloa. En ole saanut heistä mitään vihiä koko elämäni aikana.
Hyvä mustalais-äitini ripustettiin aikanansa hirsipuuhun, kaiketikin jostakin ammattiinsa kuuluvasta tekosesta; ja kun tämä sattui hiukan liian aikaisin pystyäkseni vielä omin neuvoin ansaitsemaan elantoani kulkurina, niin otti minusta pitääkseen jotakin huolta kai se kunta, johon silloin jäin. Ainakin on ensimäisenä muistonani sen jälkeen tepasteleminen kyläkoulussa, jossa pitäjän pappi kehotteli minua olemaan hyvä poika, jotta minä köyhästä raukastakin sukeutuisin kunnon kansalaiseksi, jos lukisin ahkerasti ja turvaisin Jumalaan.
Minua lienee siirrelty kunnasta toiseen, kenties sikäli kuin nämä kiistelivät oletetun äitini viimeisestä varsinaisesta kotipaikasta. Lopuksi näyn joutuneen lähelle meren rannikkoa, sillä minuun mieltyi joku laivankapteeni ja toi minut avustelemaan pikku palveluksillani väkeä, joka rakensi hänelle laivaa Bussletonissa Southamptonin likittyvillä. Sen valmistuttua hän otti minut mukaansa matkalle Newfoundlandiin, vaikka olin vasta kahdentoista ikäinen.
Tulin toimeen koko hyvin, ja miellytin kapteenia niin suuresti, että hän nimitteli minua omaksi pojakseen. Tein kolme tai neljä matkaa hänen mukanaan, ja vartuin vantteraksi pojaksi. Mutta kerran taas lähdettyämme kotia kohti Newfoundlandista meidät sieppasi algerialainen kaappari eli rosvo-alus, jälkeenpäin tekemieni laskelmien mukaan noin vuoden 1695 vaiheilla.
Näin turkkilaisten pitelevän hyvin raakamaisesti kapteeniani, joka oli taistelussa saanut pirstoutuneesta sälöstä haavan päähänsä. Mutta minua ei onnettomuus suurestikaan koetellut, kunnes tulin tehneeksi jonkun kovaonnisen huomautuksen, muistaakseni kapteenin kohtelemisesta; silloin minut tempaistiin esille ja jalkapohjiani suomittiin litteällä kepillä niin armottomasti, etten moneen päivään kyennyt liikkeelle.
Rosvot purjehtivat saalistansa hinaten Gibraltarin salmea kohti, kun Cadizin lahden näkyvissä kaksi isoa portugalilaista sotalaivaa kävi heidän kimppuunsa, vallaten laivan ja vieden sen Lissaboniin. En ollut joutunut kovinkaan apeaksi vankeudestani, sillä minä en edes osannut oivaltaa sen seurauksia, jos sitä olisi jatkunut. Niinpä en myöskään kyennyt kunnolleen arvostamaan pelastustani, eikä se sitte todellakaan minuun nähden käynyt täydestä, sillä kapteeni kuoli haavoihinsa Lissabonissa, ja siten menetin ainoan ystäväni maailmassa. Minulle palasi niin ollen melkein alkuperäinen tilani, nälkiintyminen, lisänään vielä se haitta, että olin vieraassa maassa, missä en tuntenut ainoatakaan ihmistä enkä pystynyt sanallakaan puhumaan puolestani.
Kuitenkin kävi minulle siellä paremmin kuin saatoin odottaa, sillä kun koko muu miehistömme sai lähteä minne mieli teki, jäin minä turvattomuudessani useaksi päiväksi laivaan. Vihdoin minut sai näkyviinsä muuan luutnantti ja tiedusti mitä tuo englantilainen penikka täällä maleksi ja miksi häntä ei heitetty maihin. Arvasin hänen sanojensa sisällön, ja laivan luotsi, vanha merimies, nähdessään surkean katsantoni tuli vaillinaisella englanninkielellä ilmottamaan minulle, että minun oli lähdettävä.
"Minne on minun lähdettävä?" kysyin minä.
"Minne haluat -- vaikkapa kotimaahasi, jos tahdot."
"Millä keinoin sinne lähtisin?"
"Mitä, eikö sinulla ole ollenkaan ystäviä?" ihmetteli hän.
"Ei", vastasin, "ei koko maailmassa muuta kuin tuo koira", viitaten laivan koiraan, joka oli vastikään tuonut varastamansa lihakimpaleen viereeni, luovuttaen sen ateriakseni; "se on ollut hyvänä ystävänä ja toimittanut minulle päivälliseni."
"Hyväinen aika", puheli luotsi, "pitäneehän sinun saada ruokaa. Lähdetkö minun matkaani?"
"Mielihyvällä", vastasin minä. Vanha luotsi vei minut kotiinsa ja kohteli minua kutakuinkin hyvin, vaikka raataa sain otsani hiessä. Asuin hänen luonaan kaksi vuotta, hänen harjottaessaan ammattiansa; sitte hän sitoutui laivuriksi eli luotsiksi don Garcia de Pimentesia de Carravallasille, itä-intialaiseen Goaan lähtevän portugalilaisen galeonin eli karakin kapteenille. Heti toimensa saatuaan hän pani minut laivaan hoitelemaan kajuuttiansa, jonne hän oli varannut yltäkyllin väkijuomia, säilytettyjä hedelmiä, sokeria, mausteita ja muuta hyvää omiksi matkaeväikseen, jälkeenpäin muka vaatevarastonaan säilyttäen sinne melkoisen määrän europalaisia kauppatavaroita, kuten hienoja kudostöitä ja palttinoita sekä poijia ja muita villakankaita.
Jos olinkin nuoruuden huolettomuudessa haluton pitämään minkäänlaista päiväkirjaa tästäkään matkastani, vaikka isäntäni siihen kehotteli, niin aloin kuitenkin ajan mittaan silmäillä hänen karttojansa ja kirjojansa. Ja kun osasin välttävästi kirjottaa, ymmärsin hiukan latinaa ja vähitellen opin portugalinkieltäkin, niin pystyin päällisin puolin perehtymään merenkulkuoppiin, vaikk'en siinä määrin kuin saattoi katsoa tarvittavan suoriutuakseni siitä seikkailu-elämästä mikä minun kohtalokseni koitui. Sanalla sanoen, opinpa yhtä ja toista tällä matkallani portugalilaisten parissa; eritoten kehittyi minusta julkea pitkäkynsi ja kehno merimies, ja luulenpa voivani vakuuttaa, että he ovat maailman kaikista kansakunnista pätevimmät opetusmestarit molempiin.
Poikkesimme Itä-Intian matkallamme Brasilian rannikolle. Eihän se tosin ollut tolan varrella, mutta sinne kapteenimme ensin suuntasi kulkumme joko omasta alotteestaan tai omistajien määräyksestä. Kaikkien Pyhimysten lahdessa, jolla portugalinkielessä on nimenä Rio de Todos los Santos, purimme lähes sata tonnia tavaroita ja otimme lastiksi melkoisen erän kultaa, muutamia sokerilaatikkoja ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä tupakkakääryä, vähintäinkin sentnerin painoisia kukin. Niissä hommissa sain uskottua asemaani hyväkseni käyttäen maissa isäntäni käskystä hyöriessäni näpistetyksi omaan taskuuni parikymmentä kultamoidoria; se oli ensimäinen sellainen seikkailuni.
Minä pääsin hyvin uutteran ja tuiki luotettavan palvelijan maineeseen hoidellessani isäntäni minulle uskomia tehtäviä. Uuttera olinkin, mutta pahastipa erehtyivät pitäessään minua rehellisenä. Siinä harhaluulossaan kapteenikin kiintyi minuun suuresti ja käytti minua tuon tuostakin omissa asioissansa; minä taasen sain auliin ahkeruuteni palkaksi monia pikku etuja. Etenkin käytti hän minua laivan konstaapelin apurina silloin kun täydenteli laivan varastosta omia yksityisiä muonavarojansa, joita erityinen konstaapeli hoiteli. Ja niissäpä hommissa monet hyvät palat solahtivat salaa minun suuhuni.
Seitsemässä kuukaudessa saavuimme Goaan ja viivyimme siellä kahdeksannen. Isäntäni yleensä oleskeli päivät päästään maissa, joten minulla ei koko sinä aikana ollut juuri minkäänlaatuista muuta tehtävää kuin oppia kaikkea mitä portugalilaisissa on pahaa; ja se väki on petollisinta ja irstainta, röyhkeintä ja julminta kaikista maan päällä kristityn nimeä kantavista kansakunnista. Samalla ovat he sietämättömästä rohkeutensa pöyhkeilystä huolimatta yleensä hurjimpia pelkureita mitä konsanaan olen tavannut. Oli tosin siellä täällä joukossa joku muita vähemmän kelvoton, mutta juuri näiden pariin parhaasta päästä lyöttäytyneenä minä sitä syvemmin halveksin toisia, ja syystä kylläkin.
Kohtalo tietenkin siten ohjaili urani alkua, tietäen että minulle tulisi maailmassa tehtäväksi työtä, josta ei kykenisi suoriutumaan kukaan muu kuin kaikelle rehellisyyden ja uskonnon tunteelle paatunut. Mutta kuitenkin, omassakin pahuuden tilassani, herätti ympäristöni täydellinen kunnottomuus minussa niin jyrkkää kammoa, ett'en alusta asti voinut muuta kuin kaikesta sydämestäni vihata portugalilaisia, pysyen sillä kannalla kaiken ikäni.
Saatuani tietää, että kapteeni maksoi isännälleni puoli moidoria kuukaudessa palveluksestani ja että hän oli myöskin merkityttänyt nimeni laivan kirjoihin, odotin että minäkin saisin jonkun erän itselleni silloin kun miehistölle maksettaisiin Intiassa neljän kuukauden palkkaa vastaava tavanmukainen ensimäinen suoritus. Mutta erehdyinpä kerrassaan; hän ei ollut niitä miehiä. Hän oli ottanut minut hoteisiinsa hädän hetkenä, ja hänen hyötynsä vaati minua siinä tilassa pysymäänkin, jotta olisin edullisimmin hänen vapaasti käytettävänänsä. Armeliaisuudesta ei hän siis ollutkaan minua huostassaan pitänyt; minä taasen olin heti laivaan tullessani olettanut jotakin palkkaa saavani.
Pahaa aavistamatta toimitin erään miehen puhumaan asiastani, muiden saatua rahansa. Hän tästä kuohahti sokeaan raivoon, nimitteli minua englantilaiseksi koiraksi ja nuoreksi kerettiläiseksi, ja uhkasi jättää minut inkvisitsionin käsiin. Eipä hänen olisi juuri kerettiläistä pitänyt valita kaikista nimittelyistä, mitä aakkosistamme kokoon saapi; sillä kun minä en tiennyt uskonnosta mitään, en protestanttilaisesta sen paremmin kuin katolilaisestakaan enkä kumpaistakaan muhamettilaisesta erottanut, niin enhän voinut kerettiläinenkään olla. Laivan kappalainenkin, ryhtyen antamaan minulle alkeis-ohjausta katolilaisissa opinkappaleissa, koetti isäntääni taivutella, mutta silloin hän pauhasi, että minä en ollut hänen palvelijansa, vaan orjansa, jonka hän oli siepannut Algeriassa, vakuuttaen minun olevan turkkilainen veitikka, joka vapauteen päästäkseni pyrin olemaan englantilainen. Inkvisitsionilla hän sitte uhkaili ehtimän takaa.
Päätin karata tieheni, kun vain tilaisuuden tapaisin; mutta kun Goassa ei ollut muita laivoja ja minut olisi maissa saatu kiinni, niin minulla ei ollut muuta keinoa kuin kärsivällisyys. Ja senkin hän kulutti loppuun niin joutuin kuin kykeni, sillä siitä lähtein hän alkoi kohdella minua pahoin, ei ainoastaan huonontaen ruokaani, vaan myöskin raakamaisesti rääkäten minua pienimmästäkin aiheesta, niin että elämäni alkoi olla kovin viheliäistä. Kurjuuteni ja pelastumisen mahdottomuus pani minut hautomaan kaikenlaista pahaa mielessäni. Yöt päivät pohdin katkerata kostoa.
Kotimatkalla päästyämme Hyväntoivonniemen tasalle ajoi meidät takaisin ankara länsilounasmyrsky, joka pidätteli meitä kuusi vuorokautta ulohtaalla idässä, kunnes sitte useamman päivän luovailun jälkeen viimein ankkuroitsimme Madagaskarin rannikolle. Laiva oli kärsinyt melkoisia vaurioita ja kaipasi korjaamista; luotsi, isäntäni, ohjasi sen siitä syystä likemmä maata, kunnes kelluimme varsin hyvässä kuuden kolmatta sylen syvyisessä satamassa noin puolen engl. penikulman päässä rannasta.
Laivan siinä viipyessä puhkesi miehistön keskuudessa jonkun ruokaosuuksissa havaitun puutteellisuuden johdosta mitä uhkamielisin kapina, yltyen niin pitkälle, että he uhkasivat viedä kapteenin maihin ja omin neuvoin palata laivalla Goaan. Olisin sen suonut kaikesta sydämestäni, sillä päässäni pyöri pelkkiä konnankujeita ja olin kaikkiin sellaisiin valmis. Nuoresta ijästäni huolimatta minä senvuoksi kannustin tyytymättömiä niin innokkaasti ja julkisestikin, että olin kovin täpärästi joutumaisillani hirteen ihan elämäni alkukautena. Kapteeni näet oli saanut jotakin vihiä siitä, että miehistöstä muutamat suunnittelivat hänen kuolemaansa. Osittain rahalla ja lupauksilla, osittain uhkauksilla ja kidutuksella hän sai kaksi miestä tunnustamaan kaikki juurtajaksain. Nimeltään mainitut kytkettiin järjestään kiinni, kunnes toisen syyttäessä toistansa oli lopulta kuusitoista miestä raudoissa, minä niistä yhtenä.
Vaara sai kapteenin horjumattoman ankaraksi; hän päätti puhdistaa laivan vihamiehistään ja tutkittuansa tuomitsi meidät kaikki kuolemaan. Olin liian nuori käsittämään hänen järjestelmäänsä; mutta rahastonhoitaja ja yksi tykkimiehistä hirtettiin heti, ja minä odotin muiden mukana samaa kohtaloa. En muista olinko siitä kovassakin sieluntuskassa; ainakin itkeä tuhersin haikeasti, sillä minä tunsin silloin tätä maailmaa varsin vähän enkä tulevaisesta tiennyt mitään.
Mutta kapteeni tyytyikin noiden kahden telottamiseen, ja useat syylliset saivat anteeksi, nöyrästi alistuttuansa kapteenin käskyvaltaan ja vakautettuansa vast'edes käyttäytyvänsä moitteettomasti. Ainoastaan viisi määrättiin soudettavaksi saaren rantaan ja jätettäväksi sinne, ja siihen ryhmään kuuluin minä. Isäntäni turhaan käytti kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kapteenin armahtamaan minut; kapteeni oli joltakulta kuullut, että minä muka olin hänen surmaajikseen määrättyjä, ja vastaili isännälleni, että minä kyllä saisin jäädä laivaan, jos hän sitä halusi, mutta että minut siinä tapauksessa hirtettäisiin, joten hän saisi minun puolestani valita minkä piti parempana. Kapteenia tuntui erityisesti kiukuttaneen minun osallisuuteni salaliittoon, syystä että hän oli aina ollut minulle suopea ja erityisesti valinnut minut palvelijakseen.
Jos isäntäni olisi tiennyt mitä aikeita minulla oli ollut mielessä hänen oman päänsä menoksi, niin eipä hän olisi valinnassaan siekaillut; mutta kapteenia vastaan ei minulla noin julmaa aikomusta ollut. Hyvä sallimus oli ehkäissyt minut tahraamasta käsiäni vereen, ja se sai minut jälkeenpäin maltillisemmaksi päättämään ihmishengestä kuin luullakseni olisin muutoin ollut. En kuitenkaan ollut isännälleni kovinkaan kiitollinen siitä, että hän oli kapteenia puolestani puhutellut, sillä tiesin sen tapahtuneen itsekkäistä syistä, hänen kun teki mieli käyttää maksutonta palvelusta ja edelleenkin periä siitä omistajilta kuusi dollaria kuukaudessa.
Olin vasta seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen, mutta en tuomiota varsin raskaalta kannalta ottanut, kun sitävastoin onnettomuustoverini olivat menehtyä surkeuteensa, ajatellessaan kuolevansa nälkään tai joutuvansa petojen tai ihmissyöjien saaliiksi. Kehno ja samalla vaarallinen olin alottamaan itsenäistä elämää; mutta älytön huolettomuuteni antoi ajatuksilleni tilaa miettiä apukeinoja hätään, olipa se miten toivoton tahansa. Kuultuani isäntäni yrittäneen olla välittäjänä, pyysin saada puhutella häntä. Vaivuin polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä antamaan minulle anteeksi, mitä olin hänen mielensä pahottamiseksi tehnyt; ja minua kauhistuttikin häntä vastaan kauvan hautomani murhanhanke sillä hetkellä siksi suuresti, että jo olin kerran tunnustamaisillani sen, anoakseni siitäkin anteeksiantoa, mutta sain liikutukseni hillityksi. Hän lupasi, että jos he Hyväntoivonniemellä pääsisivät puhuttelemaan jotakuta portugalilaista laivaa, hän ylittäisi taivutella heitä lähtemään meitä noutamaan, siltä varalta että vielä olisimme löydettävissä. Mutta hän arveli mahdottomaksi meidän pysyä kauvankaan hengissä saarella, jonka asukkaiden kerrottiin olevan ihmissyöjiä.
Vastasin, etten niin suuresti peljännyt sitä kuin että menehtyisimme nälkään; jos asukkaat olivat ihmissyöjiäkin, niin pidin luultavampana, että me pikemmin söisimme heitä kuin päinvastoin, jos vain voisimme käydä heihin käsiksi. Mutta ilmaisin olevani suuressa tuskassa siitä, ettei meillä ollut aseita puolustukseksemme, enkä nyt muuta kerjännyt kuin saada pyssyn ja miekan sekä hiukan ruutia ja luoteja. Hän hymyili ja piti pyyntöäni aivan turhana yrityksenä päiviemme hetkelliseksi pitentämiseksi saaren lukuisan ja julman villikansan keskessä, mutta suostui kuitenkin viimein puhumaan asiasta kapteenille. Seuraavana päivänä sainkin pyssyn ja hiukan ampumavaroja, niukan vaatevarastoni ohella.
Kahta päivää myöhemmin meidät vietiin yhdessä maihin, ja kun toverini näkivät minun saaneen puolustuskeinoja, niin hekin hartaista pyynnöistään saivat pyssyn ja ampumavaroja mukaansa.
Ensin saareen tullessamme meitä suunnattomasti kauhistutti sen hirmuiseksi kuvaellun raakalaiskansan näkeminen; mutta jonkun aikaa puheltuamme villien kanssa merkeillä, huomasimme että jos he ihmissyöjiäkin olivat, niin eivät he ainakaan heti karkaisi kimppuumme. He tulivat istumaan ympärillämme ja ihmettelivät suuresti vaatteitamme ja aseitamme, ilmaisivatpa antavansa meille ruokavarojakin. Aluksi saimme mitä heillä sattui olemaan, nimittäin vain juuria ja yrttejä, mutta jälkeenpäin he toivat meille runsaat määrät lintuja ja lihaa.
Tämä elvytti neljän masentuneen kumppanini mieltä. He alkoivat kotiutua oloihinsa ja haastelivat merkkikielellä villeille, että jos he kohtelisivat meitä ystävällisesti, niin jäisimme heidän luokseen asumaan. He näyttivät olevan siitä mielissään, vaikka eivät aavistaneet mikä pakko meitä ajoi ja kuinka kamalasti heitä pelkäsimme. Lähemmin ajateltuamme päätimme kuitenkin viipyä siinä paikassa ainoastaan niin kauvan kuin laiva oli lahdella ankkurissa. Sitte uskottelisimme heille lähteneemme laivassa ja pujahtaisimme muuanne, mikäli mahdollista sellaiseen seutuun, missä ei näkynyt asukkaita, elääksemme sittemmin parhaan kykymme mukaan ja tähystelläksemme sattuisiko joku laiva ajautumaan rannikolle kuten mekin.
Laiva pysyi asemillaan parisen viikkoa, joll'aikaa sitä paikkailtiin sekä varustettiin puilla ja juomavedellä. Laivavene tuli useasti rantaan, jolloin miehet toivat meille yhtä ja toista ruokatavaraa; alkuasukkaat käyttäytyivät kylläkin kohteliaasti, arvellen meidän olevan laivan miehistöä. Asustimme rannalla oksista punomassamme majassa ja vetäysimme toisinaan yöllä metsään, jotta naapurimme ajattelisivat meidän menneen laivaan. Mutta me huomasimme heidät pohjaltaan julmiksi ja petollisiksi, ja päättelimme sen johdosta piankin joutuvamme heidän käsiinsä laivan lähdettyä.
Tämä ajatus kidutti onnettomuustovereitani yhä ahdistavammin, niin että olivat menettää järkensä. Tuollaisessa tuskan kohtauksessa eräs heistä, kirvesmies, ui laivaan yöllä, vaikka se oli silloin kolmen engl. penikulman päässä, ja ruikutti niin surkeasti henkensä puolesta, että kapteeni viimein taipui ottamaan hänet armoihinsa, ensin uitettuaan häntä laivan ympärillä kolmisen tuntia. Mies olikin jo henkitoreissaan, ja kapteeniin vaikutti sekin, että koko miehistö kiihkeästi sitoutui vastaamaan hänestä.
Mies kuitenkin sitte turhaan käytti parhaan puhekykynsä meidän puolestamme, jättämättä kapteenia ja muuta päällystöä hetkeksikään rauhaan. Kapteeni pysyi itsepintaisena viimeiseen päivään asti; mutta juuri lähtöhetkellä, kun annettiin käsky hilata veneet kannelle, keräysi koko miehistö komentosillan juurelle, jolla kapteeni käveli muutamien upseeriensa kanssa. Heidän puhemiehenänsä kapusi pursimies komentosillalle, polvistui kapteenin eteen ja rukoili häneltä mitä nöyrimmällä tavalla, että tuomitut otettaisiin takaisin laivaan. Miehistö takaisi heidän uskollisuutensa, tahi voitaisiinpa heidät raudoissakin viedä Lissaboniin oikeuden haltuun jätettäväksi, mieluummin kuin luovuttaen heidät petojen ja raakalaisten raadeltavaksi.
Kapteeni ei pitkään toviin ollut millänsäkään, mutta määräsi sitte pursimiehen siepattavaksi kiinni ja uhkasi sidottaa hänet viputukkiin. Näin tuima kohtelu sai erään muita rohkeamman merimiehen kaikella kunnioituksella pyytelemään, että heitä saisi joitakuita lisää lähteä maihin kuolemaan kumppaniensa kanssa tai, jos mahdollista, heidän apunaan torjumaan raakalaiset. Tämäpä kapteenia pikemmin yllytti kuin pehmitti. Hän astui komentosillan reunasuojuksen ääreen ja alkoi puhua miehille hyvin järkevästi, sillä jos hän olisi käyttänyt karkeita sanoja, niin heistä olisi isompi osa poistunut laivasta, jos eivät kaikkikin.
Hän huomautti, että ankaruuteen oli pakottanut yhtä hyvin heidän turvallisuutensa kuin hänen omansakin. Kapina laivassa oli samaa kuin salaliitto kuninkaan palatsissa, eikä hän voinut omistajille ja isännille vastata siitä, että uskoisi huostaansa annetun laivan lasteineen sellaisten miesten varaan, joilla oli ollut mitä katalimmat vehkeet. Hän olisi sydämestään suonut, että heidät olisi viety maihin missä tahansa muualla, ollakseen vähemmässä vaarassa villeiltä. Jos hänen aikomuksenansa olisi ollut syöstä heidät surman suuhun, niin olisihan hän voinut hirtättää heidät laivalla kuten nuo muut kaksi. Oli parempi, että heidän henkensä joutui vaaraan, kuin hänen ja koko laivan turvallisuus. Hän ei tiennyt keneltäkään ansaitsevansa niin pahaa menettelyä, että kukaan lähtisi tiehensä mieluummin kuin täyttäisi velvollisuutensa, mutta jos joku heistä pani jäämisensä ehdoksi sen, että hänen piti myöntyä ottamaan laivaan kavaltajajoukko, jonka oli selvästi todistettu tavotelleen hänen henkeänsä, niin hän ei sellaista lähtöä estäisi. Tällä kertaa hän ei enää pannut pahakseen heidän kiihkeyttänsä, mutta vaikkapa hänet jätettäisiin yksikseen laivaan, niin hän ei ikänä suostuisi korjaamaan konnia pois saarelta.
Puhe esitettiin selkeällä tavalla, se perustui järkisyihin, ja päättyi kaikessa säyseydessään niin rohkeasti kieltoon, että isoin osa miehistöä sillä hetkellä tyytyi tulokseen. Joitakuita tunteja he kuitenkin keskustelivat eri ryhminä, ennen kuin tyyntyivät, ja kun tuulikin illemmällä heikkeni, niin kapteeni käski nostaa ankkurin vasta seuraavana aamuna.
Samana yönä kolmekolmatta miestä, joukossa tykkimiehen apulainen, haavalääkäri ja kaksi kirvesmiestä, ryhtyi varustamaan lähtöä hyljättyjen toveriensa luokse, kun eivät mielestään voineet jättää heitä ihan turvattomaan asemaan. Isomman ja paremmin varustetun joukon he arvelivat kenties voivan pitää puoliansa niin kauvan, että esiintyisi joku keino palata kotimaahan. He kirjottivat kapteenia varten kohteliaan kirjeen, jossa lausuivat hänen lupansa nojalla lähtevänsä laivan isolla veneellä, pyytäen häntä lähettämään miehiä perimään sen takaisin rannasta.
Tuntia ennen auringon nousua he läksivät hiljaisesti liikkeelle. Jokaisella oli musketti ja lyömämiekka; lisäksi oli asevarastona joitakuita pistooleja, kolme tapparakeihästä sekä runsaat määrät ruutia ja luoteja. Muonavaroja oli tosin ainoastaan puoli tynnyriä laivakorppuja matkassa, mutta miehet olivat korjanneet veneeseen kaikki kirstunsa ja vaatteensa, työkalunsa, kirjansa ja muun irtaimensa.
Kapteeni ei saanut hommasta vihiä ennen kuin miehet jo olivat puolivälissä taivalta. Oitis hän huusi tykkimiehen apulaista pommittamaan lähtijöitä, kun tykki-osaston päällikkö virui sairaana hytissään; mutta ähmistyen kuulikin hän tykkimiehen apulaisen itse lähteneen mukaan, ja sillä keinoin he olivatkin saaneet niin paljon aseita ja ampumavaroja.
Huomatessaan asian auttamattomaksi alkoi kapteeni rauhoittua ja kohteli tapausta vähäpätöisenä, Hän kutsui miehistön koolle ja puheli suopeasti, sanoen täydellisesti luottavansa nyt jäljelle jääneiden uskollisuuteen ja kykyyn, ja luvaten kehotuspalkkiona jakaa heille lähtijäin nostamatta jääneet palkkaosat, tyytyväisenä siitä, että laiva oli vapautunut kapinanhaluisesta joukkiosta, jolla ei ollut vähintäkään nurkumisen syytä.
Miehet tuntuivat myös osaltaan tyytyvän asiain menoon, ja siihen vaikutti tehokkaasti kapteenin takaama rahalahja. Kirjeessään, jonka olivat jättäneet kapteenin palveluspojalle, maihin lähteneet huomauttivat ottaneensa mukaansa ainoastaan omat tavaransa, paitsi hiukan aseita ja ampumavaroja sellaisia mitä ihan välttämättömästi tarvitsivat sekä puolustusneuvoikseen että voidakseen saada elantonsa metsänriistalla -- ja sen kaiken he arvelivat tulevan korvatuksi heidän perimättömillä palkoillaan. Miehet lupasivat kunniasanallaan luovuttaa isonveneen rauhallisesti takaisin, mutta pyysivät nöyrästi saada vielä tynnyrillisen ruutia ja hiukan muita ampumavaroja lisää. Toivoivatpa saavansa myöskin pitää isonveneen maston ja purjeen, jotta voisivat yrittää meritse pelastua jonnekunne, jos pystyisivät kyhäämään kokoon jonkunlaisen aluksen.
Kapteeni oli voittanut äskeisellä puheellaan paljon ja halusi saada häiriintymättömän rauhan syntymään. Hän ilmotti miehille kirjeen sisällön ja sanoi, että vaikkakaan luopiot eivät häneltä sellaista hyvyyttä ansainneet, hän ei kuitenkaan suonut heille sen suurempaa vaaraa kuin he itse olivat valmiit kestämään. Yhden ruutitynnyrin asemesta hän lähettäisi heille kaksi, sekä suhteellisen määrän luoteja tai lyijyä ja muotteja luotien valmistamiseksi; jopa antoi määräyksen toimittaa heille ensi hätäänsä astiallisen aarakkia ja ison erän laivakorppuja.
Miehistöä ihastutti kapteenin jalomielisyys, ja jokainen heistä lähetti vielä omasta puolestaan jotakin. Kello kolmen seuduissa ehtoopäivällä saapui pinassi rantaan, tuoden meille tavarat suureksi mielihyväksemme ja vieden isonveneen matkassaan. Pinassiin oli kapteeni valinnut varmimmat miehet ja kuoleman uhalla kieltänyt näitä tuomasta ketään takaisin laivaan; mutta niinpä hyvin mekin aseman tajusimme, ettei ketään pyydetty toiselta puolen jäämään tai toiselta puolen lähtemään.
[1] Englantilainen peninkulma, eli league, vastaa kolmea mailia, mikä on noin 4828 metriä. 700 peninkulmaa on noin 3380 km.
Author Daniel Defoe 1720. Suomentanut Väinö Hämeen-Anttila, 2019.
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
