Sisällys

Luvut:

1. Arpa numero 514 — sarja 23
2. Sininen timantti
3. Sherlock Holmes aloittaa taistelun
4. Vähän valoa pimeyteen
5. Asiat alkavat selvitä
6. Arsène Lupin joutuu kiinni

Kirjanmerkki:
Merkitse kirjanmerkki kaksois-napauttamalla jotakin tekstin kappaletta.

1. Luku

Arpa numero 514 — sarja 23

Joulukuun 8. päivänä viime vuonna Versaillesin lyseon matematiikan professori Gerbois löysi eräästä vanhaintavaroiden kaupasta pienen mahonkisen kirjoituspöydän, joka miellytti häntä monien laatikkojensa vuoksi.

Sepä olisi sopiva syntymäpäivälahja Suzannelle, hän ajatteli.

Ja kun hän etsiskeli tyttärelleen sopivaa lahjaa, jonka hän voisi pienillä varoillaan hankkia, niin hän tinki hinnasta ja maksoi kirjoituspöydästä kuusikymmentäviisi frangia.

Samalla kun hän antoi myyjälle osoitteensa, niin nuori, hienon näköinen mies, joka oli etsiskellen katsellut oikealle ja vasemmalla, huomasi pöydän ja kysyi:

– Mitä se maksaa?

– Se on jo myyty, vastasi kauppias.

– Vai niin... varmaankin tälle herralle?

Herra Gerbois kumarsi onnellisena siitä, että hän omisti huonekalun, jota toinen hänen vertaisensa halusi, ja poistui.

Mutta hän oli tuskin kulkenut kymmentäkään askelta pitkin katua, kun tuo nuori mies saavutti hänet ja hattu kädessä sanoi hänelle hyvin kohteliaasti:

– Minä pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra... tehdessäni epähienon kysymyksen... Etsittekö nimenomaan tuota kirjoituspöytää.

– En. Minä etsin huokeahintaista vaakaa fysikaalisia kokeilujani varten.

– Te ette siis pane sille suurta arvoa?

– Panen kyllä.

– Siksikö, että se on vanhanaikainen?

– Siksi, että se on mukava.

– Suostuisitteko siinä tapauksessa vaihtamaan sen yhtä mukavaan, mutta paremmassa kunnossa olevaan kirjoituspöytään?

– Tämä on hyvässä kunnossa ja vaihto on minun mielestäni tarpeeton.

– Mutta...

Herra Gerbois saattoi helposti kiivastua ja oli epäluuloinen. Hän vastasi kuivasti:

– Minä pyydän teitä luopumaan pyytelemisestänne.

Tuntematon asettui hänen eteensä.

– Minä en tiedä paljonko te olette siitä maksanut... minä maksan kaksi kertaa enemmän.

– Minä en myy.

– Kolme kertaa?

– Lopettakaa, huudahti professori kärsimättömästi, – se mikä kuuluu minulle ei ole kaupan.

Nuori mies katsoi häneen terävästi tavalla, jota herra Gerbois ei voinut unohtaa. Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ympäri ja poistui.

Tuntia myöhemmin tuotiin pöytä pieneen taloon, jossa professori asui Viroflay-kadun varrella. Hän huusi tytärtään.

– Tämä on sinulle, Suzanne, jos vain pidät siitä.

Suzanne oli suloinen olento, herkkä ja onnellinen. Hän heittäytyi isänsä kaulaan niin iloisesti, kuin tämä olisi tarjonnut hänelle kuninkaallisen lahjan.

Samana iltana sijoitettuaan sen huoneeseensa, hän Hortensen, palvelijattaren, avulla puhdisti laatikot ja järjesti huolellisesti niihin paperinsa, kirjepaperinsa, kirjeensä, postikorttikokoelmansa ja muutamat muistot serkustaan, Philippestä, joita hän salassa säilytti.

Seuraavana päivänä puoli kahdeksan herra Gerbois meni lyseoon. Kello kymmenen Suzanne tapansa mukaan odotti häntä ulko-ovella, ja herra Gerbois iloitsi suuresti nähdessään katukäytävällä rauta-aidan vieressä hänen siron vartalonsa ja herttaisen hymynsä.

He palasivat yhdessä kotiin.

– Mitä pidät kirjoituspöydästäsi?

– Se on aivan verraton! Hortense ja minä olemme kiillottaneet messinkikoristeet. Niiden luulisi olevan kultaa.

– Sinä olet siis tyytyväinen?

– Olenko tyytyväinen! Minä en voi kuvitella, miten enää tästälähin tulisin ilman sitä toimeen.

He kulkivat talon edessä olevan puutarhan halki. Herra Gerbois ehdotti:

– Menemmekö katsomaan sitä ennen aamiaista?

– Mennään, mennään, sepä on mainio ajatus.

Suzanne astui edeltä, mutta saavuttuaan huoneensa kynnykselle hän huudahti kauhusta.

– Mitä on tapahtunut? sopersi herra Gerbois.

Hän saapui vuorostaan huoneeseen. Kirjoituspöytä oli poissa.

---

Tutkintatuomari ihmetteli miten yksinkertaisia keinoja oli käytetty. Sillä aikaa, kun Suzanne oli poissa ja palvelijatar ostoksilla, tuli tavallisella virkamerkillä varustettu kaupunginpalvelija – naapurit näkivät hänet – pysäytti kärrynsä puutarhan eteen ja soitti kaksi kertaa. Naapurit, jotka eivät tietäneet palvelijattaren olevan poissa, eivät epäilleet mitään, joten mies sai aivan rauhassa suorittaa tehtävänsä.

On huomioon otettava, että mitään kaappia ei ollut kosketeltu eikä pöytäkelloa siirretty. Sitä paitsi löytyi Suzannen rahakukkaro, jonka hän oli jättänyt pöydän marmorilevylle, viereiseltä pöydältä ja kukkarossa olevat kultarahat olivat jäljellä. Pöydän varastaminen oli siis pääasia, ja se teki jutun sitä kummallisemmaksi, sillä kannattiko niin pienen hyödyn tähden syöksyä niin suureen vaaraan?

Ainoana viitteenä oli professorille edellisenä päivänä sattunut tapaus.

– Heti kieltäydyttyäni myymästä kaappia tuo nuori mies näytti suuttuvan niin kovasti, että minä selvästi tunsin hänen poistuessaan aikovan kostaa.

Se ei selvittänyt asiaa. Kuulusteltiin kauppiasta. Hän ei tuntenut kumpaakaan herraa. Mitä pöytään tulee, niin oli hän ostanut sen neljästäkymmenestä frangista Chevreusessa erään kuolinpesän huutokaupasta ja uskoi myyneensä sen oikeaan hintaan. Tutkimuksia jatkettiin, mutta mitään ei saatu tietää.

Mutta herra Gerbois uskoi lujasti siihen, että hän oli kärsinyt tavattoman suuren häviön. Kokonainen omaisuus mahtoi olla kätketty johonkin salalaatikkoon, ja sen vuoksi tuo nuori mies, joka tunsi salaisuuden, oli toiminut niin päättäväisesti.

– Isä parka, mitä me sillä rikkaudella olisimme tehneet? sanoi Suzanne usein.

– Mitäkö? Sellaiset myötäjäiset saadessasi voisit joutua hyviin naimisiin.

Suzanne, joka toivoi saavansa serkkunsa Philippen puolisokseen, vaikka tämä olikin perin köyhä, huokasi katkerasti. Ja pienessä talossa Versaillesissa jatkui elämä ilottomampana kuin ennen, täynnä katkeruutta ja pettymyksiä.

Kului kaksi kuukautta. Ja silloin, aivan yhtäkkiä sattui mitä vakavampia tapauksia, sarja onnellisia ja onnettomia sattumia...

Helmikuun ensimmäisenä päivänä tuli herra Gerbois puoli kuusi kotiin kädessään iltalehti, istuutui, otti silmälasit nenälleen ja alkoi lukea. Kun politiikka ei häntä huvittanut, käänsi hän lehteä. Heti veti hänen huomionsa puoleensa kirjoitus, jonka otsikkona oli:

Kolmannen sanomalehtimiesyhdistyksen raha-arpajaiset

Numero 514 – sarja 23, voittaa miljoonan...

Sanomalehti putosi hänen käsistään. Seinät huojuivat hänen silmissään ja sydän hakkasi. Numero 514 – sarja 23, se oli hänen numeronsa! Hän oli ostanut sen sattumalta, tehdäkseen palveluksen eräälle ystävälleen, sillä hän ei lainkaan uskonut kohtalon suosioon, ja nyt hän voittikin!

Nopeasti hän otti muistikirjan esiin. Numero 514 – sarja 23 oli aivan oikein muistin tueksi kirjoitettu kirjan sivulle. Mutta arpa?

Hän syöksyi työhuoneeseensa ja etsi laatikkoja, jonne hän oli pistänyt tuon kallisarvoisen paperin, ja heti huoneeseen tultuaan hän seisahtui, horjui uudelleen ja sydämessä tuntui kouristus: laatikko ei ollutkaan siellä ja kauhukseen hän muisti, ettei hän ollut nähnyt sitä siellä moneen viikkoon! Moneen viikkoon ei hän ollut enää nähnyt sitä edessään korjatessaan oppilaiden vihkoja!

Puutarhan hietikolla kuului askelia... Hän huusi:

– Suzanne! Suzanne!

Suzanne tuli juoksujalkaa. Hän riensi huoneeseen. Herra Gerbois sopersi kuten tukehtuva:

– Suzanne... laatikko... laatikko?

– Mikä?

– Se, jonka ostin Louvresta... jonka toin eräänä torstaina kotiin ja joka oli tämän pöydän päässä.

– Muistelehan, isä... yhdessähän me sen siirsimme...

– Milloin?

– Illalla... tiedäthän... ennen tuota päivää...

– Mutta minne... vastaa... minä aivan kuolen...

– Minnekö?... kirjoituspöydän laatikkoon.

– Senkö, joka varastettiin!

Hän kertasi sanat aivan hiljaa kuin kauhun vallassa. Sitten hän tarttui Suzannen käteen ja sanoi vieläkin hiljempaa:

– Se sisälsi miljoonan, tyttäreni...

– Voi, isä, miksi et sanonut sitä minulle? mutisi Suzanne lapsellisesti.

– Miljoonan! jatkoi Gerbois, – se oli sanomalehtiarpajaisten päävoitto.

Onnettomuuden suuruus aivan musersi heidät, he olivat kauan vaiti uskaltamatta katkaista äänettömyyttä.

Silloin Suzanne lausui:

– Mutta, isä, maksetaanhan se sinulle yhtä kaikki.

– Miksi? Minkä todistusten nojalla?

– Tarvitaanko siihen todistuksia?

– Tietysti!

– Eikä sinulla ole niitä?

– On kyllä, on yksi.

– Siis?

– Se oli laatikossa.

– Siinä laatikossa, joka on kadonnut?

– Niin. Ja joku toinen perii rahat.

– Sehän olisi kamalaa! Kuulehan, isä, etkö sinä voi sitä estää?

– Enhän minä tiedä! Enhän minä tiedä! Tuo mies on varmaankin hyvin mahtava! Hänellä on sellaisia apukeinoja! Muistelehan vain... tuota kirjoituspöytää...

Hän nousi äkkiä vimmastuneena ja polki jalkaansa:

– Ei, ei, hän ei saa tuota miljoonaa, hän ei sitä saa! Miksi hän sen saisi? Olkoonpa hän kuinka taitava tahansa, ei hänkään voi tehdä mitään. Jos hän tulee rahoja nostamaan, niin hän joutuu kiinni! Saammepahan nähdä, miten sen veijarin käy!

– Sinulla on siis jokin hyvä ajatus, isä?

– Minä aion puolustaa oikeuksiani viimeiseen asti, tapahtukoon mitä tahansa! Ja me onnistumme! Miljoona on minun: minä saan sen käsiini!

Muutama minuutti sen jälkeen hän lähetti seuraavan sähkösanoman:

Credit Foncierin johtaja Capucines-katu. Pariisi

Omistan numeron 514 – sarja 23, vastustan kaikin laillisin keinoin vierasten vaatimuksia.

Gerbois.

Melkein samaan aikaan saapui pankkiin seuraava sähkösanoma:

Numero 514 – sarja 23, on minun hallussani.

Arsène Lupin.

---

Joka kerta kun alan kertoa niitä lukemattomia seikkailuja, joista Arsène Lupinin elämä koostuu, niin tunnen tehtäväni niin joutavaksi, sillä minun mielestäni tuntee lukija hänen tavallisimmatkin seikkailunsa. Tottahan on että tuskin löytyy ainoatakaan käden liikettä – jonka on tehnyt tuo "kansallisvarkaamme", joksi häntä on kutsuttu – jota ei ole aivan tarkkaan kuvattu, ei ainoatakaan tekoa, jota ei ole tutkittu joka puolelta, ei ainoatakaan toimenpidettä, jota ei ole kuvattu yksityiskohtia myöten niin tarkkaan kuin tavallisesti kuvataan vain sankarillisia tekoja.

Kuka esimerkiksi ei tuntisi kertomusta "Vaaleatukkaisesta naisesta" monine kummallisine yksityiskohtineen joista sanomalehdet mainitsivat suurilla kirjaimilla: Numero 514, sarja 23! Henri-Martin-puistokadun rikos! Sininen timantti! Miten suurta melua pidettiinkään suuren englantilaisen salapoliisin Sherlock Holmesin sekaantuessa asiaan! Mikä mielten kuohu jokaisen yksityistapauksen jälkeen, joista näkyi näiden molempien suurten taiteilijoiden keskinäinen taistelu! Ja mikä melu kaduilla sinä päivänä, jona sanomalehtipojat huusivat: "Arsène Lupin on vangittu!"

Puolustukseni on se, että minä julkaisen uusia tietoja: minä ilmaisen salaisuuden avaimen. Noiden tapausten ympärille on aina jäänyt hämäryyttä, minä poistan sen. Minä painatan monasti luettuja sanomalehtikirjoituksia, minä kopioin entisiä haastatteluja: mutta minä järjestän, luokittelen ne ja muodostan ne totuuden mukaisiksi. Auttajani on Arsène Lupin, jonka ystävällisyys minua kohtaan näyttää olevan loppumaton. Toisinaan minua auttaa myös Watson, Sherlock Holmesin ystävä ja uskottu.

Kaikki muistavat mikä naurunräjähdys syntyi, kun sanomalehdet julkaisivat nuo molemmat sähkösanomat. Arsène Lupinin nimi oli odottamaton lahja, joka lupasi paljon huvia suurelle yleisölle. Ja tuohon yleisöön kuului koko maailma.

Credit Foncierin heti tekemien tutkimuksien kautta saatiin selville, että numero 514 – sarja 23, oli Credit Lyonnais-pankin Versaillesissa olevan haaraosaston kautta myyty tykistön komentajalle Bessylle. Komentaja oli kuollut pudottuaan ratsun selästä. Muutamien toverien kautta, joille hän oli puhellut asioitaan, saatiin tietää että hän vähää ennen kuolemaansa oli myynyt tuon arvan eräälle ystävälleen.

– Tuo ystävä olen minä, vakuutti herra Gerbois.

– Todistakaa se, sanoi Credit Foncierin johtaja.

– Todistaako? Se on helppoa. Parikymmentä henkilöä voi sanoa, että minä seurustelin paljon komentajan kanssa ja että me tapasimme toisemme Asetorin kahvilassa. Siellä minä eräänä päivänä, auttaakseni häntä rahapulasta ostin häneltä arvan kahdestakymmenestä frangista.

– Onko teillä siihen todistaja?

– Ei.

– Siinä tapauksessa, mihin te perustatte vaatimuksenne?

– Kirjeeseen, jonka hän kirjoitti minulle tämän asian johdosta.

– Minkä kirjeen?

– Kirjeen, joka oli nuppineulalla kiinnitetty arpaan.

– Näyttäkää se.

– Se oli varastetun kirjoituspöydän laatikossa!

– Etsikää se.

Arsène Lupin julkaisi tuon kirjeen. Uutinen l'Echo de Francessa – jolla oli kunnia olla hänen virallisena äänenkannattajanaan, ja jonka pääosakas hän näytti olevan – uutinen ilmaisi että hän jätti asianajajalleen herra Detinanille kirjeen, jonka komentaja Bessy oli kirjoittanut nimenomaan hänelle.

Siitäpä syntyi riemu: Arsène Lupin ottaa itselleen asianajajan! Arsène Lupin kunnioittaa lain määräyksiä ja antaa varsinaisen lakimiehen edustaa itseään!

Kaikki sanomalehtimiehet ryntäsivät herra Detinanin luo, joka oli vaikutusvaltainen radikaalinen kansanedustaja, rehelliseksi tunnettu henkilö, samalla kun hän oli sukkela, hiukan skeptinen, mielellään lasketellen sanasutkauksia.

Herra Detinan ei koskaan ollut ilokseen saanut tavata Arsène Lupinia – ja hän oli siitä hyvin pahoillaan – mutta hän oli saanut vastaanottaa hänen määräyksensä, ja täysin tuntien mikä kunnia hänelle oli tämä valinta, aikoi hän voimakkaasti puolustaa suojattinsa oikeuksia. Hän avasi salkun, josta löytyivät kaikki asiaa koskevat paperit ja veti esiin komentajan kirjeen. Siinä puhuttiin kyllä arvan luovuttamisesta, mutta ei mainittu saajan nimeä. "Rakas ystävä"... oli vain kirjeen alussa.

– Rakas ystävä, se olen minä, väitti Arsène Lupin pienessä kirjelapussa, joka oli liitetty komentajan kirjeeseen. Ja paras todistus siitä on se, että minulla on kirje.

Lehtimiesten parvi ryntäsi heti herra Gerboisin luo, joka ei osannut sanoa muuta kuin:

– "Rakas ystävä" ei ole kukaan muu kuin minä. Arsène Lupin varasti komentajan kirjeen yhdessä arpalipun kanssa.

– Todistakoon hän sen! vastasi Lupin sanomalehtimiehille.

– Mutta hänhän on varastanut kirjoituspöydän! huudahti herra Gerbois samoille sanomalehtimiehille.

Ja Lupin vastasi:

– Todistakoon hän sen!

Huvittava oli tämä kaksintaistelu näiden molempien henkilöiden välillä jotka molemmat omistivat numeron 514 – sarja 23; sanomalehtimiehet juoksivat toisen luota toisen luo, Arsène Lupin oli aivan kylmäverinen, herra Gerbois parka aivan suunniltaan.

Mies parka, sanomalehdet olivat täynnä hänen valituksiaan! Hän kertoi onnettomuudestaan liikuttavan avomielisesti.

– Ymmärrättekö, hyvät herrat, tuo konna riistää minulta Suzannen myötäjäiset! Mitä minuun tulee, niin vähät minä siitä välittäisin, mutta Suzannen tähden! Ajatelkaahan, miljoona! Kymmenen kertaa satatuhatta! Arvasinhan minä, että kirjoituspöydän sisällä oli aarre!

Turhaa oli väittää hänelle, että hänen vastustajansa viedessään kirjoituspöydän pois ei tietänyt mitään arpalipun olemassaolosta, ja ettei kukaan voinut edeltäpäin aavistaa että tuo arpa voittaisi päävoiton, hän vain huokaili:

– Joutavia, kyllä hän sen tiesi! Miksi hän muuten olisi nähnyt niin paljon vaivaa saadakseen tuon kurjan pöydän haltuunsa?

– Tuntemattomista syistä, mutta ei suinkaan saadakseen haltuunsa paperipalasen, jonka arvo silloin oli kaksikymmentä frangia.

– Kokonainen miljoona! Hän tiesi sen... Hän tietää kaikki! Te ette tunne tuota roistoa! Hän ei ole teiltä siepannut miljoonaa!

Tätä tällaista keskustelua olisi voinut jatkua kauankin. Mutta kahdentenatoista päivänä herra Gerbois sai Arsène Lupinilta kirjeen, jonka alussa oli: "erittäin salainen". Hän luki sen yhä kasvavalla levottomuudella.

"Hyvä herra, yleisö pitää hauskaa meidän kustannuksellamme. Eikö teidän mielestänne olisi jo aika toimia vakavasti! Minä omasta puolestani olen sen lujasti päättänyt.

Tilanne on selvä: minulla on arpalippu, jonka voittamia rahoja minulla ei ole oikeutta nostaa, teillä taas on oikeus nostaa ne arpalipulla, jota teillä ei ole. Me emme siis voi mitään ilman toistemme apua.

Mutta te ette suostu luovuttamaan minulle teidän oikeuttanne, enkä minä teille minun arpalippuani.

Mitä siis teemme?

Minä en näe muuta keinoa kuin: jakakaamme. Puoli miljoonaa teille, puoli miljoonaa minulle. Eikö se ole tasajakoa? Eikö tämä Salomonin tuomio vastaa niitä oikeudellisia vaatimuksia, jotka meillä kummallakin on?

Tämä on oikeudenmukainen ratkaisu, mutta sen täytyy tapahtua heti. Teidän ei sovi ruveta väittelemään tarjoukseni johdosta, se on välttämättömyys, johon teidän tulee olojen pakosta taipua. Minä annan teille kolme päivää miettimisaikaa. Perjantaiaamuna toivon saavani lukea l'Echo de Francen pikkuilmoitusten joukossa vaatimattoman ilmoituksen osoitteella Herra Ars. Lup. joka sisältää peitetyin sanoin vilpittömän ja suoran suostumuksenne ehdottamaani sovintoon. Silloin saatte heti haltuunne arpalipun ja peritte miljoonan – josta annatte minulle viisisataatuhatta frangia tavalla, jonka teille myöhemmin ilmoitan.

Jos hylkäätte ehdotukseni, niin olen ryhtynyt toimenpiteisiin, joista tulos on oleva sama. Mutta paitsi niitä suuria ikävyyksiä, joita ehdotukseni hylkääminen toisi mukanaan, niin kärsitte vielä lisäksi kahdenkymmenenviidentuhannen frangin tappion ylimääräisten menojen suorittamiseksi.

Ottakaa vastaan, hyvä herra, syvän kunnioitukseni vakuutus.

Arsène Lupin.

Epätoivoissaan teki herra Gerbois sen tavattoman virheen, että näytti muille tämän kirjeen ja antoi siitä ottaa kopioita. Hänen suuttumuksensa sai hänet tekemään kaikenlaisia tyhmyyksiä.

– Ei ropoakaan! Hän ei saa ropoakaan! hän huusi sanomalehtimiehille. – Jakaisinko sitä, mikä kuuluu minulle? En koskaan. Repiköön hän arpalipun rikki, jos hän tahtoo!

– Onhan viisisataatuhatta frangia aina enemmän kuin ei mitään.

– Nyt ei ole kysymys siitä, vaan minun oikeuksistani, ja ne minä hankin itselleni tuomioistuimen edessä.

– Hyökkäätte Arsène Lupinia vastaan? Se olisi järjetöntä.

– En, mutta Credit Foncieria vastaan. Sen täytyy luovuttaa minulle minun miljoonani.

– Arpalippua vastaan tai todistusta vastaan, että te sen olette ostanut.

– Todistus on olemassa, koska Arsène Lupin tunnustaa varastaneensa kirjoituspöydän.

– Onko Arsène Lupinin sana pätevä oikeuden edessä?

– Samapa se, minä ajan asiaani.

Suuri yleisö oli riemuissaan. Lyötiin vetoa, toiset väittivät, että Lupin saisi herra Gerboisin taipumaan, toiset että hän saisi palkan uhkauksistaan. Asia kävi hyvin jännittäväksi, niin epätasaiset olivat taistelevien voimat, toinen hyökkäsi suoraan, toinen oli kauhuissaan kuin saarrettu metsänpeto.

Perjantaina kaikki tappelivat saadakseen käsiinsä l'Echo de Francen, kaikki tutkivat kuumeisesti viidettä sivua, jossa pikkuilmoitukset olivat. Ei ainoatakaan riviä ollut siellä osoitteella Herra Ars. Lup. Arsène Lupinin röyhkeään vaatimukseen herra Gerbois vastasi äänettömyydellä. Se oli sodanjulistus.

Samana iltana kertoivat sanomalehdet, että neiti Gerbois oli ryöstetty kotoaan.

---

Meitä huvittaa tässä Arsène Lupinin toimeenpanemassa näytelmässä poliisin ehdottomasti naurettava asema. Kaikki tapahtuu sen tietämättä. Lupin puhuu, kirjoittaa, varoittaa, käskee, uhkaa, panee toimeen, ikään kuin ei olisi olemassakaan poliisipäällikköä, salapoliiseja, komisarioita, sanalla sanoen ketään, joka voisi estää hänen aikeitaan. Poliisi on aivan kuin olematon hänelle. Sitä estettä hän edes ei ota lukuun.

Ja yhtä kaikki poliisi on liikkeellä! Heti kun on kysymys Arsène Lupinista, niin arvoasteikon yläpäästä alapäähän kaikki syttyy tuleen, kiehuu ja kuohuu raivosta. Lupin on vihollinen, vihollinen, joka ilkkuu, ärsyttää, halveksii, tai mikä pahinta, ei välitä vähääkään.

Ja mitä saattaa tehdä sellaista vihollista vastaan? Kahtakymmentä vaille kymmenen, palvelijattaren todistuksen mukaan, Suzanne lähti kotoaan. Viisi minuuttia yli kymmenen ei hänen isänsä lähtiessään lyseosta nähnyt hänen seisovan katukäytävällä, jossa hänen tapansa oli odottaa. Kaikki oli siis tapahtunut kaksikymmentä minuuttia kestäneen kävelyn aikana kotoa lyseolle tai ainakin lyseon lähettyville.

Kaksi naapuria sanoi tavanneensa hänet kolmensadan askeleen päässä kotoaan. Eräs nainen oli nähnyt pitkin katua kävelevän naisen, jonka tuntomerkit vastasivat Suzannea. Ja sen jälkeen? Sen jälkeen ei ollut mitään tietoa.

Tiedusteltiin joka taholta, kuulusteltiin rautatievirkailijoita ja kaupunginportin virkamiehiä. He eivät sinä päivänä olleet nähneet mitään, joka olisi näyttänyt nuoren tytön ryöstöltä. Ville-d'Arayssä kuitenkin eräs kauppias kertoi myyneensä bensiiniä autolle, joka tuli Pariisista. Etuistuimella oli kuljettaja, autossa sisällä istui vaaleatukkainen nainen – harvinaisen vaaleatukkainen, lisäsi todistaja. Tuntia myöhemmin auto palasi Versaillesista. Liikenne tungos pakotti sitä hiljentämään vauhtiaan, jolloin kauppias saattoi nähdä jo ennen huomaamansa vaalean naisen rinnalla toisen, joka oli kiedottu huiveihin ja harsoihin. Ei ollut epäilystäkään, että se oli Suzanne Gerbois.

Mutta silloin oli pakko olettaa ryöstön tapahtuneen keskellä päivää, väkirikkaalla kadulla, aivan kaupungin keskellä!

Miten? Missä? Kukaan ei ollut kuullut huutoa, ei huomannut epäilyttävää liikettä.

Kauppias mainitsi auton tuntomerkit, umpinainen 24 hevosvoimainen Peugeon, väriltään tummansininen. Tiedusteltiin autovuokraamon johtajattarelta, rouva Bob-Walthourilta, jonka erikoisalana oli järjestää auton avulla tehtäviä ryöstöjä. Perjantaiaamuna hän oli aivan oikein vuokrannut koko päiväksi Peugeonin vaaleatukkaiselle naiselle, jota hän sen koommin ei ollut nähnyt.

– Mutta kuljettaja?

– Oli Ernest-niminen, hän oli edellisenä päivänä otettu palvelukseen erinomaisten suosituskirjeittensä nojalla.

– Onko hän täällä?

– Ei, hän toi auton takaisin, mutta sen jälkeen hän ei ole näyttäytynyt.

– Emmekö voisi saada tietoja hänestä?

– Kyllä, niiden henkilöiden kautta, jotka suosittelivat häntä. Tässä on heidän nimensä.

Käytiin niiden henkilöiden luona. Ei kukaan heistä tuntenut Ernestiä.

Niin ollen seurasi mitä johtolankaa tahansa päästäkseen tästä hämärästä, niin joutui keskelle uusia arvoituksia.

Herra Gerboisilla ei ollut voimia jatkaa taistelua, joka oli alkanut hänen kannaltaan niin murskaavalla tavalla. Tyttärensä katoamisen jälkeen hän oli aivan toivoton, kärsi omantunnonvaivoja ja antautui.

l'Echo de Francessa ilmestyi pieni ilmoitus ja suuri yleisö ymmärsi sen, näki hänen alistuvan kaikkeen mitään vastaväitteitä tekemättä.

Voitto oli saavutettu, sota oli loppunut neljässä vuorokaudessa.

---

Kaksi päivää myöhemmin herra Gerbois astui Credit Foncierin pihan poikki. Tultuaan johtajan luo, hän ojensi numeron 514 – sarja 23. Johtaja hyppäsi seisaalleen.

– Se on siis teillä? Te olette saanut sen takaisin?

– Se oli sekaantunut muiden paperien joukkoon, tässä se on, vastasi herra Gerbois.

– Mutta tehän väititte... olihan kysymys...

– Pelkkää juttua ja valhetta.

– Mutta meidän pitäisi kuitenkin saada joitakin papereita takeeksi.

– Riittääkö komentajan kirje?

– Riittää.

– Tässä se on.

– Hyvä on. Olkaa hyvä ja jättäkää nämä paperit huostaamme. Meillä on viisitoista päivää tutkiaksemme, että paperit ovat oikeat. Minä ilmoitan heti, kun voitte tulla nostamaan rahat. Tästä lähin uskon, että oman etunne vuoksi olette vaiti ja annatte tämän asian päättyä hiiskumatta sanaakaan.

– Se onkin aikomukseni.

Herra Gerbois ei puhunut asiasta, eikä pankinjohtajakaan. Mutta on salaisuuksia, jotka tulevat ilmi, vaikka kukaan ei ole niistä puhunutkaan, ja äkkiä saatiin tietää, että Arsène Lupin oli rohjennut lähettää herra Gerboisille numeron 514 – sarja 23! Kaikki ottivat tämän uutisen vastaan hämmästyksellä ja ihastuksella. Mikä verraton pelaaja oli hän, joka heitti pöydälle niin tärkeän valtin, tuon kallisarvoisen arvan! Hän ei varmaankaan ollut lyönyt sitä pöytään muuta kuin ehdoin tahdoin saadakseen esiin toisen kortin, jonka kautta asiat saavat tasapainonsa. Mutta jos tuo nuori tyttö pääsisi pakoon? Jos onnistuttiin pelastamaan hänet siitä ansasta, johon hän oli joutunut?

Poliisi tiesi ja tunsi vihollisensa heikon kohdan ja ponnisti voimiaan. Jos Arsène Lupinilta on aseet poissa, jos hän itse on ne heittänyt, jos hän sotkeutuu omiin suunnitelmiinsa, ei saa penniäkään ahneesti haluamastaan miljoonasta... niin silloin heti naurajat ovat toisella puolella.

Mutta Suzannen piilopaikka oli löydettävä. Sitä ei löydetty eikä hän siis myöskään päässyt pakoon!

Samapa se, ajateltiin, asia on selvä, Arsène on saavuttanut ensimmäisen voiton. Mutta vaikein oli vielä jäljellä! Neiti Gerbois oli hänen käsissään, eikä Lupin luovuttaisi häntä muuta kuin viittäsataatuhatta frangia vastaan. Mutta missä ja miten tuo vaihto saattoi tapahtua? Jotta tämä vaihto voisi tapahtua, niin heidän täytyi tavata toisensa, ja silloinhan herra Gerbois voisi ilmoittaa siitä poliisille ja siten saada tyttärensä käsiinsä samalla säilyttäen rahansa?

Kyseltiin professorilta. Aivan murtuneena, haluten olla puhumatta koko asiasta mitään, hän ei antanut mitään tietoja.

– Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä odotan.

– Ja neiti Gerbois?

– Etsimistä jatketaan.

– Onhan Arsène Lupin kirjoittanut teille?

– Ei ole.

– Vakuutatteko sen?

– En.

– Siis te myönnätte sen. Mitä hän on määrännyt tehtäväksenne?

– Ei minulla ole mitään sanottavaa.

Hyökättiin Detinanin kimppuun. Hän oli yhtä vaitelias.

– Herra Lupin on asiakkaani, hän vastasi hyvin juhlallisesti, – ymmärrättehän, että minun täytyy olla hyvin vaitelias.

Tämä salaperäisyys ärsytti suurta yleisöä. Jotain juoniteltiin salassa. Arsène Lupin punoi juoniaan, ja poliisi piti yötä päivää silmällä herra Gerboisia. Kolme lopputulosta oli edessä: vangitseminen, täydellinen voitto, tai surkean naurettava häviö.

Mutta yleisö sai uteliaisuutensa vain osaksi tyydytetyksi, ja seuraavilla sivuilla paljastetaan totuus ensi kertaa kokonaan.

---

Tiistaina 12. päivänä maaliskuuta herra Gerbois sai tavallisen kirjekuoren sisällä ilmoituksen Credit Foncierista.

Torstaina kello yhden junalla hän lähti Pariisiin. Kello kaksi annettiin hänelle nuo tuhat tuhannen frangin seteliä.

Sillä aikaa kun hän seteli seteliltä niitä vapisten selaili – olihan tuo rahasumma lunnaat Suzannen vapaudesta – puheli kaksi miestä ajoneuvoissa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän pankin ovesta. Toisella oli harmahtava tukka ja arvokas ulkomuoto, joka oli ristiriidassa hänen vähäpätöisen virkapukunsa kanssa. Se oli ylitarkastaja Ganimard, vanha Ganimard, Lupinin leppymätön vihamies. Ja Ganimard sanoi apulaiselleen Folenfantille:

– Se ei kestä kauan... viiden minuutin kuluttua näemme vanhuksen jälleen. Onko kaikki valmiina?

– Täydellisesti.

– Montako meitä on?

– Kahdeksan, joista kaksi polkupyörillä.

– Ja minä, joka vastaan kolmea. Kyllä se riittää, mutta liikoja siinä ei ole. Gerbois ei millään muotoa saa päästä käsistämme... muuten saamme sanoa hyvästi kaikelle! Hän menee tapaamaan Lupinia jonnekin sovittuun paikkaan, hän vaihtaa neidin itselleen puolta miljoonaa vastaan ja temppu on suoritettu.

– Mutta miksei hän toimi meidän kanssamme? Olisihan se niin paljon yksinkertaisempaa! Jos hän päästäisi meidät sekaantumaan asioihin, hän saisi pitää koko miljoonansa.

– Niin kyllä, mutta hän pelkää. Jos hän koettaa petkuttaa tuota toista, niin ei hän saakaan tytärtään takaisin.

– Ketä toista?

– Häntä.

Ganimard lausui tuon sanan hyvin vakavasti, hiukan pelokkaasti, ikään kuin puhuen yliluonnollisesta olennosta, jonka käsissä hän jo ennen oli ollut.

– Onhan se hieman hullunkurista, huomautti Folenfant terävästi, – että meidän tehtävämme on suojella tuota herraa omaa itseänsä vastaan.

– Lupinin suhteen on koko maailma ylösalaisin, vastasi Ganimard huoaten.

Kului minuutti.

– Varuillanne, Ganimard huomautti.

Herra Gerbois tuli pankista. Capucines-kadun päässä hän kääntyi bulevardille, vasemmalle puolen katua. Hän asteli hitaasti liikkeiden ohi katsellen näyteikkunoita.

– Hän on liian rauhallinen, sanoi Ganimard. – Mies, jolla on miljoona taskussaan, ei ole noin rauhallinen.

– Mitä hän aikonee tehdä?

– Varmaankaan ei mitään... Olkoon kuinka tahansa, minä olen varuillani. Tämän takana piilee Lupin.

Tällä hetkellä herra Gerbois suuntasi kulkunsa erään sanomalehtimyymälän luo, valitsi itselleen sanomalehdet, sai rahaa takaisin, avasi yhden sanomalehden, ja kädet ojossa, astuen hitaasti eteenpäin alkoi lukea. Ja äkkiä hän hyppäsi autoon, joka oli pysähtynyt katukäytävän viereen. Kone oli käynnissä, sillä se lähti nopeasti liikkeelle, kiersi Madeleine-kirkon ja katosi.

– Perhana! huudahti Ganimard, – tuokin on taas niin hänen tapaistaan!

Hän riensi jäljestä ja muut miehet juoksivat samalla aikaa kuin hänkin Madeleine-kirkon ympäri.

Hän purskahti nauruun. Bulevardi Malesherbesin päässä oli auto pysähtynyt ja herra Gerbois astui ulos.

– Sukkelaan, Folenfant... kuljettaja... hän on ehkä Ernest.

Folefant otti kuljettajan kiinni. Hänen nimensä oli Gaston ja vuokra-autoyhtiön palveluksessa; kymmenen minuuttia sitten eräs herra oli seisauttanut hänet ja käskenyt odottaa lähtövalmiina lehtimyymälän luona siksi, kunnes eräs toinen herra saapuu.

– Ja tuo toinen herra, kysyi Folefant, – minkä osoitteen hän antoi?

– Ei mitään... Boulevard Malesherbes... Messinan puistokatu... kaksinkertaiset juomarahat... Siinä kaikki.

Mutta tällä välin oli herra Gerbois minuttiakaan hukkaamatta hypännyt ensimmäiseen ohikulkevaan ajoneuvoon.

– Concorde-torin asemalle.

Professori nousi maanalaisesta junasta Palais-Royalin luona, riensi auton luo ja antoi ajaa Pörssitorille. Toinen matka maanalaisessa, sitten puistokatu Villiers, kolmas auto.

– 25 Clapeyron-katu.

Numeron 25 Clapeyron-kadun varrella erottaa boulevardi Batignollesista talo, joka sen kanssa muodostaa kulman. Hän nousi ensi kerrokseen ja soitti. Eräs herra avasi oven.

– Täällähän asuu herra Detinan?

– Se olen minä. Herra Gerbois epäilemättä.

– Aivan oikein.

– Minä odotin teitä, hyvä herra. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.

Kun herra Gerbois astui asianajajan työhuoneeseen, oli kello kolme, ja hän sanoi heti:

– Tämä on hänen määräämänsä aika. Eikö hän ole täällä?

– Ei vielä.

Herra Gerbois istahti, kuivasi otsaansa, katseli kelloaan aivan kuin ei tietäisi, paljonko se oli ja jatkoi levottomana:

– Tuleeko hän? Asianajaja vastasi:

– Te kysytte minulta juuri sitä asiaa, jota olen eniten utelias tietämään. En koskaan ole ollut niin levoton. Joka tapauksessa, jos hän tulee, niin hän uskaltaa hyvin paljon, tätä taloa on kaksi viikkoa kovasti vartioitu... Minua pidetään silmällä.

– Minua vielä enemmän. Minä en voikaan vakuuttaa, että kintereilläni olevat salapoliisit olisivat kadottaneet jälkeni.

– Mutta siis...

– Se ei olisi minun syyni, huudahti professori, – eikä minua tarvitse mistään syyttää. Mitä minä olen luvannut? Totella hänen määräyksiään. No niin, minä olen sokeasti totellut hänen määräyksiään, olen nostanut rahat hänen määräämällään hetkellä, ja minä olen tullut luoksenne sillä tavoin kuin hän on käskenyt. Kun olen vastuussa tyttäreni onnettomuudesta, olen täydelleen täyttänyt lupaukseni. Nyt on hänen vuoronsa.

Ja hän jatkoi samalla rauhattomalla äänellä:

– Tuohan hän tyttäreni, tuohan?

– Toivottavasti.

– Mutta... oletteko te hänet nähnyt?

– Minäkö? En! Hän on vain yksinkertaisesti pyytänyt minua ottamaan teidät molemmat vastaan, lähettämään palvelijani pois ennen kello kolmea, eikä päästämään ketään huoneistooni teidän tulonne ja hänen lähtönsä välillä. Jollen suostuisi tähän ehdotukseen, pyysi hän minua ilmoittamaan siitä parilla rivillä l'Echo de Francessa. Mutta minä olin onnellinen saadessani tehdä palveluksen Arsène Lupinille ja minä suostuin kaikkeen.

Herra Gerbois huokasi:

– Voi, miten tämä kaikki päättyy?

Hän otti taskustaan setelit, levitti ne pöydälle ja jakoi ne kahteen yhtä suureen kasaan. Sitten he molemmat vaikenivat. Tuon tuostakin herra Gerbois jäi kuuntelemaan... Eikö ovikelloa soitettu?

Minuuttien mukana kasvoi hänen tuskansa ja herra Detinankin tunsi melkein ahdistavaa tunnetta.

Kerran asianajaja jo kadotti kaiken tyyneytensä. Hän nousi äkkiä:

– Me emme näe häntä... Vai mitä arvelette? Tekisihän hän siinä aivan järjettömästi! Luottakoon hän meihin, me olemme kunnon miehiä emmekä voi häntä pettää. Mutta vaara ei ole yksinomaan siinä.

Herra Gerbois sopersi aivan murtuneena laskien molemmat kätensä setelien päälle:

– Kunpa hän vain tulisi, hyvä Jumala, kunpa hän vain tulisi! Minä antaisin kaiken tämän saadakseni Suzannen takaisin.

Ovi aukeni.

– Puolet riittää, herra Gerbois.

---

Ovella seisoi nuori, hienosti pukeutunut mies, jonka herra Gerbois heti tunsi siksi mieheksi, joka oli kuljeskellut huonekalukapan lähistöllä Versaillesissa. Hän syöksyi häntä kohti.

– Ja Suzanne? Missä on minun tyttäreni? Arsène Lupin sulki huolellisesti oven ja sanoi aivan rauhallisesti riisuessaan hansikkaita käsistään asianajajalle:

– Hyvä herra, minä en osaa kylliksi kiittää ystävällisyyttänne, jolla olette lupautunut puolustamaan minun oikeuksiani. Sitä en tule unohtamaan.

Herra Detinan sopersi:

– Mutta tehän ette soittanut... minä en kuullut oven...

– Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että niitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.

– Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.

– Hyvä Jumala, sanoi Lupin, – kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa, odottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.

Hän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee kiitoksia:

– Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla äsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi pysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja säästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun... Mutta, se oli niin sallittu.

Hän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:

– Hyvä on! Miljoona on tuossa... Me emme kuluta aikaa hukkaan. Sallittehan?

– Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, – neiti Gerbois ei ole vielä täällä.

– Entä sitten?

– Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?

– Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän pistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois. Kuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut tekemään tekoja, jotka ovat hiukan... erikoisia, niin epäillään minun sanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen! Sitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja huutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.

– Niinkö luulette?

Arsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.

– Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan Ganimardia... Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha veikko!

– Onko se mahdollista! huudahti professori. – Minä vannon kuitenkin...

– Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat ovat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume... ja Dienzy! Kaikki minun hyvät ystäväni.

Herra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän nauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara uhkaisi häntä.

Vielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys asianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.

Arsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin kaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi ojentaen herra Detinanille kokoamansa viisikymmentä seteliä:

– Herra Gerboisin ja Arsène Lupinin suorittama palkkio. Me olemme näin paljon teille velkaa.

– Te ette ole minulle mitään velkaa, vastasi herra Detinan.

– Kuinka niin? Niin paljon vaivaa kuin olemme teille tuottaneet!

– Ja niin paljon iloa kuin nämä vaivat ovat minulle tuottaneet!

– Se tahtoo sanoa, että te ette tahdo ottaa mitään vastaan Arsène Lupinilta. Sellaista se on, hän huokasi, – kun ihmisellä on niin paha maine.

Hän ojensi nuo viisikymmentätuhatta frangia professorille.

– Hyvä herra, tämän hauskan tutustumisemme muistoksi, sallikaa minun antaa nämä teille: se on minun häälahjani neiti Gerboisille.

Herra Gerbois otti nopeasti rahat, mutta väitti:

– Tyttäreni ei mene naimisiin.

– Hän ei mene, jos te kiellätte häneltä suostumuksenne. Mutta hänellä on kova halu päästä naimisiin.

– Mistä sen tiedätte?

– Minä tiedän, että nuoret tytöt usein unelmoivat isänsä suostumuksesta. Kaikeksi onneksi löytyy hyviä haltijoita, joiden nimi on Arsène Lupin, jotka pöytälaatikoista löytävät noiden suloisten sielujen salaisuudet.

– Ettekö löytänyt muuta? kysyi herra Detinan. – Minä myönnän olevani hyvin utelias tietämään, miksi te piditte niin hellää huolta tuosta huonekalusta.

– Historiallisista syistä. Vaikka, vastoin herra Gerboisin luuloja sen ei laatikoissa ollutkaan muuta aarretta kuin tuo arpalippu – ja sitä minä en tietänyt – niin minä halusin saada sen itselleni ja etsin kauan. Tämä lehtikuusesta ja mahongista tehty pöytä, jota koristaa acanthuslehti-koristeet, löydettiin pienestä syrjäisestä talosta Boulognesta, jossa asui Marie Walewska, ja erään sen laatikon kyljessä on seuraava kirjoitus: Omistanut Napoleon I:lle Ranskan keisarille, hänen uskollisin palvelijansa, Mancion, ja sen yläpuolella ovat nämä puukon kärjellä kaiverretut sanat: "Sinulle, Marie." Myöhemmin Napoleon antoi tehdä kopion siitä keisarinna Josephinea varten – siten Malmaisonissa ihailtu pöytä olikin vain epätäydellinen kopio siitä, joka nyt kuuluu minun kokoelmiini.

Professori huokasi:

– Jos minä sen olisin tietänyt kauppiaan luona, niin kuinka mielelläni olisin sen silloin luovuttanut teille!

Arsène Lupin sanoi nauraen:

– Ja teillä olisi siitä ollut se suuren suuri etu, että olisitte yksinänne saanut pitää numeron 514 – sarja 23.

– Eikä se olisi saattanut teitä ryöstämään minulta tytärtäni, joka on tästä kaikesta varmaankin aivan kauhistunut.

– Tästäkö kaikesta?

– Tuo ryöstö...

– Mutta, hyvä herra, te erehdytte. Neiti Gerboisia ei ole ryöstetty.

– Minun tytärtäni ei ole muka ryöstetty!

– Ei suinkaan. Jos sanoo ryösti, tarkoittaa se väkivaltaa. Hän on aivan vapaaehtoisesti suostunut panttivangiksi.

– Vapaaehtoisesti! sanoi herra Gerbois aivan ymmällään.

– Ja melkeinpä omasta pyynnöstään! Miten nuori, viisas tyttö, kuten neiti Gerbois on, jolla sitä paitsi on salainen rakkaus rinnassaan, olisi kieltäytynyt hankkimasta itselleen takaisin myötäjäisiään! Minä vannon teille, että oli helppoa saada hänet ymmärtämään, että millään muulla keinolla ei voinut saada teitä taipumaan.

Herra Detinan oli tästä suuresti huvittunut. Hän väitti:

– On aivan mahdotonta otaksua, että neiti Gerbois olisi suostunut teidän ehdotuksiinne.

– Ei minun. Minulla ei ole edes kunnia tuntea häntä. Eräs minun naisystäväni otti tämän asian huolekseen.

– Epäilemättä tuo autossa ollut vaaleatukkainen nainen, keskeytti herra Detinan.

– Juuri niin. Heti kun he tapasivat toisensa ensi kerran lyseon luona oli kaikki sovittu. Sen jälkeen ovat neiti Gerbois ja hänen uusi ystävättärensä matkustelleet, ovat olleet Belgiassa ja Hollannissa, matka on ollut hyvin hauska ja opettavainen nuorelle tytölle. Sitä paitsi hän selittää kyllä kaiken itse...

Eteisen ovikello soi, ensin nopeasti kolme kertaa perätysten, sitten kerran erikseen, ja sitten vielä kerran.

– Se on hän, sanoi Lupin, – oletteko niin hyvä, herra Detinan ja avaatte...

Asianajaja riensi avaamaan.

Kaksi nuorta naista astui sisään. Toinen heittäytyi herra Gerboisin syliin. Toinen lähestyi Lupinia. Hän oli kookas, kaunisvartaloinen, kalpeakasvoinen, ja hänen säkenöivä vaalea tukkansa oli keskeltä jakauksella ja koottu nutturalle. Hän oli pukeutunut mustiin, ilman muita koruja kuin viisinkertainen agaattikaulanauha, mutta yhtäkaikki hän teki hienon ja ylhäisen vaikutuksen.

Arsène Lupin vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja kumarsi sitten neiti Gerboisille:

– Minä pyydän anteeksi, neiti, kaikkia niitä vaivoja, joita olette saanut kärsiä, mutta toivon, ettette ole tuntenut itseänne kovin onnettomaksi.

– Onnettomaksi! Minä olisin ollut hyvinkin onnellinen, ellei isä raukkaani olisi ollut.

– Kaikki on siis hyvin. Syleilkää häntä uudelleen ja käyttäkää tilaisuutta hyväksenne – se on verraton – puhuakseni hänelle serkustanne.

– Serkustani... mitä tämä tietää? Minä en ymmärrä...

– Kyllä te ymmärrätte. Serkustanne Philippestä, tuosta nuoresta miehestä, jonka kirjeitä te niin uskollisesti säilytätte.

Suzanne punastui, joutui aivan hämilleen ja lopulta Lupinin neuvon mukaan heittäytyi uudelleen isänsä kaulaan.

Lupin katseli heltyneenä heitä kumpaakin.

– Kuinka kauniin palkinnon saakaan hyvästä työstä? Liikuttava näky! Onnellinen isä! Onnellinen tytär! Ja kun ajattelen, että, sinä Lupin, olet tämän onnen saanut aikaan! Nämä olennot kerta vielä siunaavat sinua. Sinun nimeäsi mainitaan rakkaudella lapsenlapsille.

Hän meni ikkunaa kohden.

– Onko kunnon Ganimard yhä vielä tuolla? Hän olisi niin mielellään katsomassa tätä liikuttavaa kohtausta! Mutta ei, häntä ei näy enää... ei enää ketään... ei häntä, eikä muita... Perhana! Tilanne taitaa käydä vakavaksi... En hämmästyisi, vaikka he jo olisivat portin luona tai ovenvartijan luona tai aivan portailla!

Herra Gerbois teki liikkeen. Nyt kun hän oli saanut tyttärensä takaisin, näki hän todellisuuden selvästi. Hänen vastustajansa vangitseminen tuottaisi hänelle puoli miljoonaa. Vaistomaisesti hän astui askeleen. Kuin sattumalta seisoi Lupin hänen tiellään.

– Minne aiotte, herra Gerbois? Puolustaako minua heitä vastaan? Te olette aivan liian rakastettava! Älkää vaivautuko! Sitä paitsi, vakuutan teille, että he ovat paljon heikommassa asemassa kuin minä.

Ja hän jatkoi miettiväisenä:

– Mitä he oikeastaan tietävät? Että te olette täällä, ja ehkä myös neiti Gerbois, sillä he ovat varmaankin nähneet hänen saapuvan tuntemattoman naisen seurassa. Mutta minun täällä oloani eivät he voi kuvitellakaan. Miten minä olisin voinut tunkeutua taloon, jonka he ovat tänä aamuna tarkastaneet kellarista ullakolle asti? Ei, luultavaa on, että he odottavat minua siepatakseen minut kiinni... miesparat! Jos he eivät arvaa tuon tuntemattoman naisen olevan minun lähettämäni ja otaksu hänen toimekseen annetun toimittaa vaihtokauppa... Joka tapauksessa he aikovat vangita hänet hänen poistuessaan.

Ovikello soi.

Jyrkällä liikkeellä Lupin vaati herra Gerboisia jäämään paikoilleen ja sanoi kuivalla, käskevällä äänellä:

– Seis, hyvä herra, ajatelkaa tytärtänne ja olkaa järkevä, muuten... Mitä teihin tulee, herra Detinan, niin minulla on teidän sananne.

Herra Gerbois jäi kuin naulittuna seisomaan paikoilleen. Asianajaja ei liikahtanutkaan.

Hätäilemättä Lupin otti hattunsa. Siinä oli hiukan tomua, hän pyyhkäisi sen hihallaan pois.

– Hyvä herra Detinan, jos joskus tarvitsette minua... Sydämellisimmät onnitteluni teille, neiti Suzanne, ja tervehdykseni herra Philippelle.

Hän otti taskustaan raskaan, kultakuorisen kellon.

– Herra Gerbois, kello on nyt neljäkymmentäkaksi minuuttia yli kolmen; kello kolme ja neljäkymmentäkuusi annan teille oikeuden poistua tästä huoneesta... Ei minuuttiakaan sitä ennen, eikö niin?

– Mutta he voivat tulla väkivalloin sisään, ehätti herra Detinan sanomaan.

– Tehän unohdatte lain määräykset! Ganimard ei koskaan uskalla loukata Ranskan kansalaisen kotirauhaa. Meillä olisi aikaa pelata korttia. Mutta suokaa anteeksi, te kolme näytätte niin levottomilta, enkä minä tahtoisi käyttää väärin...

Hän laski kellonsa pöydälle, avasi salin oven ja kääntyi vaaleatukkaisen naisen puoleen:

– Oletteko valmis, ystäväni?

Hän antoi tietä naiselle, kumarsi vielä kerran hyvin kunnioittavasti neiti Gerboisille, poistui ja sulki oven jäljestään.

Ja hänen kuultiin eteisessä sanovan kovalla äänellä:

– Hyvää päivää, Ganimard, miten voitte? Viekää minulta terveisiä rouva Ganimardille. Minä tulen jonain päivänä hänen luokseen aamiaiselle. Hyvästi, Ganimard.

Uusi ovikellonsoitto, kova ja kiivas, sitten kuului koputusta ja ääniä portailta.

– Kolme ja neljäkymmentäviisi, sopersi herra Gerbois.

Muutaman sekunnin päästä hän päättäväisesti astui eteiseen. Lupin ja vaaleatukkainen nainen eivät enää olleet siellä.

– Isä! Et saa... odota! huudahti Suzanne.

– Odottaa? Sinä olet hullu! Olisinko hienotunteinen mokomalle veijarille. Ja puoli miljoonaa!

Hän avasi oven.

Ganimard syöksyi sisään.

– Tuo nainen... missä hän on ja Lupin?

– Hän oli täällä. Hän on täällä!

Ganimard huudahti riemusta:

– Me saamme hänet kiinni... talo on saarrettu!

Herra Detinan huomautti:

– Mutta keittiön portaat?

– Keittiön portaat päättyvät pihalle, eikä sieltä pääse pois muuta kuin portin kautta, kymmenen miestä vartioi sitä.

– Mutta hän ei tullut portin kautta. Hän ei siis poistukaan sitä tietä...

– Mistä sitten? vastasi Ganimard, – läpi ilmanko?

Hän veti erään verhon syrjään. Näkyi pitkä käytävä, joka vei keittiöön. Ganimard riensi juoksujalkaa sitä pitkin ja näki että keittiön portaille vievä ovi oli lukittu. Hän huusi ikkunasta poliisille:

– Eikö ketään?

– Ei ketään.

– Hän on siis huoneistossa! He ovat piiloutuneet johonkin huoneeseen! Heidän on ollut aivan mahdotonta päästä pakoon. Sinä Lupin, olet petkuttanut minua, mutta tällä kertaa minä saan kostaa.

---

Kello seitsemän illalla poliisipäällikkö Dudouis, joka hämmästyksekseen ei ollut saanut mitään tietoja, saapui Clapeyron-kadun varrella olevaan taloon. Hän kyseli taloa vartioivilta salapoliiseilta, sitten meni herra Detinanin luo, joka vei hänet työhuoneeseensa. Täällä hän näki miehen, tai oikeammin kaksi jalkaa, jotka liikkuivat matolla, kehon ollessa syvällä takan sisällä.

– Oh, oh! ähkyi tukahtunut ääni.

Ja etäisempi ääni, joka tuli aivan ylhäältä, vastasi:

– Ohoi, ohoi!

Herra Dudouis huudahti nauraen:

– Mutta, Ganimard, miksi te olette ruvennut nuohoojaksi?

Tarkastaja tuli esiin takasta kasvot mustina, vaatteet tuhkan peitossa, silmät kiiluen raivosta; häntä oli vaikea tunteakaan.

– Minä etsin häntä, hän ärähti.

– Ketä?

– Arsène Lupinia... Arsène Lupinia ja hänen ystävätärtään.

– Vai niin! Ja te kuvittelette heidän olevan piilossa piipussa.

Ganimard nousi ja laskien esimiehensä hihalle mustat sormensa sanoi raivosta käheällä äänellä:

– Missä he sitten olisivat? Täytyyhän heidän jossain olla. He ovat samanlaisia olentoja kuin te ja minäkin, lihaa ja verta. Sellaiset eivät haihdu kuin höyry.

– Eivät, mutta he katoavat kumminkin.

– Mitä tietä? Mitä tietä? Talo on saarrettu! Katolla on poliiseja.

– Mutta viereinen talo?

– Se ei ole mitenkään yhteydessä tämän kanssa.

– Toisten kerrosten huoneistot?

– Minä tunnen kaikki vuokralaiset: he eivät ole nähneet ketään, he eivät ole kuulleet kenenkään liikkuvan.

– Oletteko varma siitä, että tunnette heidät kaikki?

– Kaikki. Portinvartija vastaa heistä. Sitä paitsi olen varmuuden vuoksi sijoittanut miehen jokaiseen huoneistoon.

– Meidän täytyy saada hänet kiinni.

– Sitä minäkin sanon, sitä minäkin sanon. Meidän täytyy, ja me sen teemmekin, sillä he molemmat ovat täällä... he eivät voi olla olematta täällä. Olkaa rauhassa, jollei se onnistu tänä iltana, niin se onnistuu huomenna. Minä voin mennä nukkumaan sen asian takeeksi.

Hän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut, niin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä kiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään seikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään johtopäätöksiä.

Siksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa mielipidettä:

– Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat täällä!

Ehkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät katoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan menettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin toivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai sulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.